Cute Is What We Aim For: The Same Old Blood Rush With A New Touch

Fueled By Ramen

Buffalosta l�ht�isin olevan Cute Is What We Aim Forin debyyttialbumi julkaistiin Yhdysvalloissa jo vuoden 2006 kes�ll�. Suomen ja Euroopan julkaisu ajoittui kuitenkin vasta 2007 alkuvuodelle ryyditt�m��n b�ndin keikkoja t�ll� puolen Atlanttia. B�ndi kuvaa musiikkiaan �lykk�iden sanojen siivitt�m�ksi powerpopiksi. Kiist�m�tt� kitaravallit jyr��v�tkin Weezerin ja muiden woimailijoiden vanavedess�. Muuten moinen n�pp�r�n kyynikkokyn�ilij�n viitan lunastaminen itselleen her�tt�� pahoja v�ristyksi�. High schoolia ja collegea menn��n, el�m� on keskim��rin rentoa ja naisasioista nousee v�lill� murhetta. Grafiikoista l�htien levy toteuttaa sarkastisen naiivia kuvaelmaa ylemm�n keskiluokan nuorisokulttuurista. Ei varsinaisesti mit��n uutta auringon alla.

Levyn ��nimaailma on tyylilajille klassinen, jenkkim�inen ja t�ytel�inen. Shaantin (laulu) s�p�ilev� ��ni yhdistyy kummallisen jytiseviksi miksattuihin rumpuihin ja s�r�vallin ja n�pp�ilyn v�lill� seilaaviin kitaroihin. H�yhenenkevyen poppailun ja s�r�isen muka-rajuuden synteesi onkin kunnioitettavan hiotun kuuloista. Osin t�st� viilaamisesta, osin kappaleiden samankaltaisuudesta kuitenkin johtuu, ett� levyst� tulee v�ist�m�tt� teflon-olo. Tuottajana on toiminut samalla levy-yhti�ll� olevaa Panic! At The Discoakin tuottanut Matt Squire, joka on luonut ��nimaailmasta jotenkin liian virtaviivaisen. Koko 42 minuuttia uhkaa luiskahtaa l�pi ilman mit��n tarttumapintaa tai koukkua, johon kiinnitty�. T�m� ei siis todellakaan tarkoita, ett� kappaleissa ei olisi melodisia koukkuja, kokonaisuudesta vain saa harvinaisen mit��nsanomattoman kuvan.

En my�sk��n l�htisi tuulettelemaan kovinkaan suurieleisesti noita intellektuaalilla jekulla varustettuja sanoituksia. Jos I Put the �Metro� In Metronome -kappaleen iskufraasi on �Keeping tempos/with or without clothes/fast, halftime or slow�, se ei ainakaan t�ss� osoitteessa pysty lunastamaan moista v�itett�. Toivon totisesti, ett� lyriikoiden jujun on tarkoitus olla niiden kyynisyydess�, mutta silloinkaan CIWWAF ei yll� juuri harmaata keskitasoa ylemm�s. T�ll� saralla esimerkiksi kotimainen The Sugarrush on aivan oma lukunsa. Levyn parasta antia on kaiken kaikkiaan Risqu�, jossa tuo sarkastinen sivustakatsojan tunnelma v�littyy aina melodiaa my�ten. Ja onhan noissa powerpopin pys�ytys�r�j�ytys-kohdissa aina jotain, mik� tehoaa takuuvarmasti.

Toivon, ett� b�ndi on pystynyt lunastamaan kannuksensa highschool-rockin rintamailla, sill� levyllinen t�m�n suuruusluokan pateettisuutta alkaa l�hennell� yliannostusta. Sympaattisen kuuloisesta pohjavireest� on j��nyt vain rippeet kaiken muovisuuden vallattua p��osan. Se saattaa olla tarkoituskin, mutta ei tipu suuresti ainakaan t�ss� osoitteessa.