Cute Is What We Aim For: The Same Old Blood Rush With A New Touch

Fueled By Ramen

Buffalosta lähtöisin olevan Cute Is What We Aim Forin debyyttialbumi julkaistiin Yhdysvalloissa jo vuoden 2006 kesällä. Suomen ja Euroopan julkaisu ajoittui kuitenkin vasta 2007 alkuvuodelle ryydittämään bändin keikkoja tällä puolen Atlanttia. Bändi kuvaa musiikkiaan älykkäiden sanojen siivittämäksi powerpopiksi. Kiistämättä kitaravallit jyräävätkin Weezerin ja muiden woimailijoiden vanavedessä. Muuten moinen näppärän kyynikkokynäilijän viitan lunastaminen itselleen herättää pahoja väristyksiä. High schoolia ja collegea mennään, elämä on keskimäärin rentoa ja naisasioista nousee välillä murhetta. Grafiikoista lähtien levy toteuttaa sarkastisen naiivia kuvaelmaa ylemmän keskiluokan nuorisokulttuurista. Ei varsinaisesti mitään uutta auringon alla.

Levyn äänimaailma on tyylilajille klassinen, jenkkimäinen ja täyteläinen. Shaantin (laulu) söpöilevä ääni yhdistyy kummallisen jytiseviksi miksattuihin rumpuihin ja särövallin ja näppäilyn välillä seilaaviin kitaroihin. Höyhenenkevyen poppailun ja säröisen muka-rajuuden synteesi onkin kunnioitettavan hiotun kuuloista. Osin tästä viilaamisesta, osin kappaleiden samankaltaisuudesta kuitenkin johtuu, että levystä tulee väistämättä teflon-olo. Tuottajana on toiminut samalla levy-yhtiöllä olevaa Panic! At The Discoakin tuottanut Matt Squire, joka on luonut äänimaailmasta jotenkin liian virtaviivaisen. Koko 42 minuuttia uhkaa luiskahtaa läpi ilman mitään tarttumapintaa tai koukkua, johon kiinnittyä. Tämä ei siis todellakaan tarkoita, että kappaleissa ei olisi melodisia koukkuja, kokonaisuudesta vain saa harvinaisen mitäänsanomattoman kuvan.

En myöskään lähtisi tuulettelemaan kovinkaan suurieleisesti noita intellektuaalilla jekulla varustettuja sanoituksia. Jos I Put the ”Metro” In Metronome -kappaleen iskufraasi on ”Keeping tempos/with or without clothes/fast, halftime or slow”, se ei ainakaan tässä osoitteessa pysty lunastamaan moista väitettä. Toivon totisesti, että lyriikoiden jujun on tarkoitus olla niiden kyynisyydessä, mutta silloinkaan CIWWAF ei yllä juuri harmaata keskitasoa ylemmäs. Tällä saralla esimerkiksi kotimainen The Sugarrush on aivan oma lukunsa. Levyn parasta antia on kaiken kaikkiaan Risqué, jossa tuo sarkastinen sivustakatsojan tunnelma välittyy aina melodiaa myöten. Ja onhan noissa powerpopin pysäytys–räjäytys-kohdissa aina jotain, mikä tehoaa takuuvarmasti.

Toivon, että bändi on pystynyt lunastamaan kannuksensa highschool-rockin rintamailla, sillä levyllinen tämän suuruusluokan pateettisuutta alkaa lähennellä yliannostusta. Sympaattisen kuuloisesta pohjavireestä on jäänyt vain rippeet kaiken muovisuuden vallattua pääosan. Se saattaa olla tarkoituskin, mutta ei tipu suuresti ainakaan tässä osoitteessa.