Nine Inch Nails: Year Zero

Nothing

Mikään ei ole helpompaa kuin diggailla naiivia, nuoruuden intoa täynnä olevaa, lähiöstä tyhjästä kovalla työllä ponnistanutta, erinomaisen debyyttialbumin tehnyttä bändiä. Mikä sen hienompaa ja sympaattisempaa, varsinkin jos suuri yleisö ei bändiä ole löytänyt ja rytmiryhmä heittää hurjia kellarikeikkoja. Paketin tietysti kruunaa se, että yhtyeen jäsenet ovat vähän ressukoita, joilla on naishuolia ja orastavaa päihdeongelmaa.

Tällaiseen bändin jäseneen on helpompi samaistua kuin nelikymppiseen, salilla itsensä paisuttaneeseen miljonääriin, joka on saavuttanut musiikillaan aseman, josta harva edes uskaltaa haaveilla ja tytöt huutavat hysteerisenä keikalla eturivissä. Rumasti sanottu, mutta onhan sitä välillä vaikea ymmärtää, mistä Trent Reznor enää ahdistustaan voi ammentaa, kun päihdeongelmatkin ovat taakse jäänyttä elämää. Mutta, hivenen yllättäen, hän löysi ratkaisun politiikasta. Tästä oli viitteitä havaittavissa jo edellisen levyn The Hand That Feeds -kappaleessa, mutta Year Zero on oikea teemalevy siitä, kuinka perseestä asiat varsinkin Amerikassa nyt ovat.

Ei tarvitse käyttää suurta mielikuvitusta tulkitessaan sanoituksia niin, että esim. Capital G kertoo nykyisestä apinasta presidenttinä ja The Good Soldier Irakin sodasta. Nine Inch Nailsin musiikki on aina ollut riisuttua ja yksinkertaista, kuten heidän live-keikkansakin. Nollavuosi on myös todella karua kuunneltavaa, jopa Reznorin tekeleeksi ja kauniita hetkiä saa tosissaan etsiä. Tuhdin 16 kappaleen läpi kahlaaminen aluksi on varsin raskasta puuhaa ja väkisinkin hiipii mieleen pettymys vuodelta 1999 nimeltä The Fragile. Ei sekään tosin huono ole, ainoastaan valtaisa tason pudotus.

Mutta minkälainen levy sitten Year Zero on? Parhaimmillaan se on Survivalismin kaltaisissa rypistyksissä ja äärimmäisen tunnelmallisesti rohisevassa In This Twilightissa. Pahimmillaan se eksyy elektron loputtomaan mereen, päämäärättömään nuppien vääntelyyn ja väsyneeseen raivoamiseen. Yllättävimmillään sen kappaleet muistuttavat biitteineen siitä, että myös hip-hop pyörii Reznorin levylautasella. Näin onkin luonnollista, että bändin kanssa kiertänyt Saul Williams vierailee parilla raidalla.

Mutta, kuinka monta klassikkoalbumia sitä mies voi elämänsä aikana tehdä? Ainakin edellinen albumi With Teeth oli mahtava yllätys, jonkalaiseen harva enää jaksoi uskoa. Year Zero ei aivan yllä tälle tasolle ja koukut ovat harvassa. Raivokas levy ei myöskään ole, lähinnä hyvin sisäänpäin kääntynyt. Taivas on siis edelleen tumma, elämä sadistista paskaa ja Trent-sedän synkässä, keski-ikäistyvässä monarkiassa on kaikki edelleen ihanasti rempallaan. Vaikka nuoret nälkäiset yrittäjät jo potkivatkin valtakunnan muureja palasiksi, niin kuningas voi nukkua, kruunu päässään, yönsä vielä varsin rauhallisin mielin.

Kommenttien keskiarvo:

MikaR kommentoi 30.04.2007:

Pisteet:

Nyt täytyy kyllä hieman eri mieltä näistä Year Zeron ansioista. Vaikka albumi ei mikään uusi The Downward Spiral olekaan, jaksaa se mielestäni nousta selvästi väsähtäneen/popahtaneen With Teethin ja mammutti-Fragilen edelle. Levyltä ei totta tosiaan hittejä löydy, mikä on laskettavissa ainoastaan positiiviseksi tekijäksi, viime vuosien NIN-sinkut huomioonottaen.

Takavuosien pyhää raivoa (Broken) lienee enää turha odottaa, sillä kello käy myös herra Reznorin kuningaskunnassa. Sitä paitsi "paluu juurille" kaikkien näiden vuosien jälkeen olisi lähinnä hävettävän surullista. Flirttailu elektron kanssa ei muuten suinkaan ole mitenkään tuntematonta Reznorille, sillä onhan niitä remix-levyjä tehty takavuosina jo muutamiakin...

Nostaisin enemmän esiin Year Zeron teemallisuuden, sekä albumin kyvyn kertoa niistä kaikkein tärkeimmistä asioista - osoittelematta kuitenkaan liikaa. Taustatarinahan on melkoista 1984-meininkiä, eikä se ole edes tavattoman kaukana Yhdysvaltain nykyisestä tilanteesta.

manjana kommentoi 16.08.2007:

Pisteet:

Minunkin on pakko olla eri mieltä.
En ikinä tule ymmärtämään miksi Fragile ei ikinä saanut
ansaitemansa arvostuksen. Sehan on Reznorin kypsin, tunnelmalisin,
kaunein työ. Year Zerossa on sitä varmuutta, päättäväisyyttä, intoa mitä With Teethiltä puuttuu. Loistava levy.