Ohhoh, on kuin olis kultainen ysiviis! The Knob päräyttää tiskiin sen verran aikaan sidotun paketin, että tällä musiikinkuluttajalla takauma on melkoinen. Tuli nimittäin teinimpänä diggailtua yhtä jos toistakin uusiopunkkia vääntävää orkesteria. Ihan liiaksi asti jopa, sillä genre vesittyi ja pöhöttyi vuosituhannen loppua kohden melkoisesti, mikä johti nopeasti totaaliseen kyllästymiseen. Mutta siinä missä itse tulee tiettyjen Fat Wreck Chordsin, Epitaphin tai Burning Heartin bändien levyjä kaivettua hyllystä lähinnä nostalgiatarkoituksessa, on joihinkin punkki eli puutiainen puraissut astetta vakavamman kuumeen.

The Knob soittaa siis rehellistä uuspunkkia. Kaava on perinteinen, ja selvästikin esikuvia on kuunneltu. Thir13en Ways to Go voisi hyvinkin olla edellälueteltujen lafkojen katalogista kymmenisen vuotta sitten. Kymmenen vuotta nuorempana olisin innostunut tämänkaltaisesta löydöstä valtavasti ja digannut armottomasti. Nyt tuntemukset vaihtelevat punastelemisesta lievään innostukseen. Punastelemisesta siis tämän musiikin herättämien mielleyhtymien vuoksi. Syy ei ole The Knobin, vaan uuspunkin, joka toimi allekirjoittaneelle sydänsurujen, voimistuvan idealistisuuden ja kaiken muun teiniyteen liittyvän soundtrackina.

Elementit ovat tuttuja. Sähäkät kitarat, nopeat rummut ja laulu ovat tuttuja referenssikiekoilta. Missään nimessä hommaa ei ole hoidettu kehnosti, päinvastoin! The Knob tietää mitä tekee, ja hoitaa tekemisensä hyvin. Soitto kulkee ja on tarkkaa, laulussakin on juuri oikeanlainen soundi. Biisit kulkevat sopivasti mollissa ja sopivasti duurissa. Kappalemateriaali on kelpoa, mutta ihan terävimpiä kertalaakihittejä ei kolmentoista rallin joukkoon ole mahtunut. Siltikin, muotokieli on sen verta hienosti bändillä hallussa, että minkä tahansa kappaleen voi laittaa soimaan ilman, että saa kuultavakseen kuraa.

Ja toden totta, löytyypä levyltä se perinteinen uuspunkkikiekoille laitettu rentoilubiisi. Ei sentään raidalla Gangster, vaan hektisen elämänmenon veronkannosta kertovalla kappaleella 24/7/27. Yksi meikäläisen sukupolven esikuvista, Fat Wreck Chordsin ja NoFX:n Fat Mike, muuten sanoi männävuosina, että ainoa hyvä ska on punkyhtyeiden tekemää. Ei nyt sentään. Ja vaikka The Knobin ska ei ole kehnoimmasta päästä, ehkä sen sijoittamisen, muotoilun ja ulospanon voisi nähdä koko levyn analogiana: tämä on kuultu, ja vaikka tämä kuulostaa parhaimmillaan mahtavalta, yllätyksiä ei ole tarjolla. Mikä sinänsä sopii tähän genreen, jossa uudistajat ovat pirun harvassa. Thir13en Ways to Go ei siis millään muotoa ole huono levy, mutta se on turhan kiinni muodossa.