Rekku Rechardt: Snakecharm

WolfGang

Wigwam-kitaristin ensimmäisen soololevyn sisäkanteen on painettu mielenkiintoinen statement: “This album is uncompromisingly based on monotony, repetition and simplicity”. Hauska lähtökohta progelegendan uudelle tekeleelle – onko Rekku hylännyt Wigwamista tutun koukeroisen lähestymistavan ja sulkenut edistyksellisen ympyränsä minimalismiin 70-luvun krautrock-orkestereiden tapaan. Vastaus on tyhjentävä ”Ei”. Snakecharm on ennen kaikkea 80-luvun kitarasankareiden tekeleisiin vertautuva annos hevirokkia ja etnovaikutteita, jotka ovat suurin piirtein yhtä etnisiä kuin Toton Africa.

Äärimmäisen hyvin soitetun ja selkeäsoundisen levyn pyrkimykset tulevat sitä epäselvemmiksi, mitä enemmän sitä kuuntelee. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että musiikki olisi jotenkin vaikeaselkoista tai hitaasti avautuvaa, päinvastoin. Saatekirje ilmoittaa levyn lähtökohdaksi musiikillisen ”manauksen” tai ”lumouksen”, mikä sekin on varsin kiinnostava ajatus. Ikävä kyllä kokeilu jää auttamatta iskelmällisen hardrock-tyylittelyn jalkoihin. Kyllähän esimerkiksi Prayer Arising, ja Flying pohjautuvat toistolle, mutta aivan liian pienessä määrin jotta tästä aiheutuva efekti olisi tehokas. Vaikka bändi pääsee musiikissaan välillä jännittäviin tunnelmiin, se ei viitsi tai uskalla viedä hommaa loppuun asti, vaan siirtyy pian takaisin tutuille ja turvallisille vesille. Pääasiallisesti Snakecharm perustuukin mielikuvituksettomiin heviriffeihin, joiden väliin Rekku heittelee kitarastaan kivan kuuloisia mutta mitäänsanomattomia lurituksia. Tämän päälle laulaja Marika Liuski hoilottaa englanniksi parhaimmillaan puolisyvällistä hippihölynpölyä.

Wigwam-fanit siis suhtautukoot varauksella, tätä albumia ei ole tehty teitä varten. Meditaatiosta kiinnostuneet kitaransoitonopiskelijat sen sijaan voivat saada tästä paljonkin irti. Ei Rechardtilta uutta Nuclear Nightclubia vaadita, mutta Snakecharm on niin läpisoitettu ja tavoitteissaan harhaileva levy, että se saa pohtimaan mihin tekijän visio on hukkunut.