Low Frequency Records

 Otos77 on nelihenkinen 1996 perustettu pumppu, jolta on tullut kuuden vuoden aikana huomattavan paljon demoa, sinkkua ja videota. “Turhaa” on ryhmän ensimmäinen pitkäsoitto, jossa on sekaisin aikaisempia singlejä ja uutta.

 Levyn kulku on intressantti. Alussa popedamaiset sävyt ovat huomattavan päällekäypiä: suoraviivainen, angstinen kitarasärö, jota pystyy itse kukin hyvin matkimaan “Dädädädädädä” - onomatopoetiikalla, tekee selväksi, ettei nyt soi mikään minnihiirien ompeluseura. Rummuissa ridepelti säläjää niin että jo on perkkeles jos jollain bändin jäsenistä ei tinnitä korva jos toinenkin 40.ikävuoteen mennessä, olettaen, että bändin elinkaari saa rollingstonesmaiset mitat.

 Alkulevyn matsku on myös perin kesähittimäistä. Itse kukin saa päättää, onko se hyvä asia. Eli tiedättehän tämän kliseen: koulut loppuvat, ovet avautuvat, jee jee, kaljakassit siwasta, juuri saatu ajokortti, tien päälle, suutelua ja kiehnäystä autossa, cd-soittimessa soiva Otos77-ralli tulee olemaan “meidän laulumme”, kaikkien aikojen kesä, immenkalvot sanovat snap, crackle, pop. Voisi hyvin kuvitella tämänkaltaista musaa myös American Pie-tyyppisen “eletään täysillä ja sikaillaan” - elokuvan suomalaisversion lopputekstien alle.

 En sanoisi kuitenkaan punkiksi. Rock-sävytteistä poppia ennemmin. Ja jotenkin kummasti levy loppupuolellaan morfautuu akustissävytteiseksi, jopa rippikoulusävyjä on havaittavissa.

 Plussaa annan suomenkielisyydestä, miinusta taas turhankin rohkeasta suomenkielisyydestä: alituiset puoliriimit alkavat ennen pitkää paukuttaa päätä lekan tavoin, terv. nimim. “Lyriikkapuristi”. Runsas teiniromantiikkakliseiden viljelykin vie tämän musiikin ihankivan peruspopin puolelle, joka soljuu korvasta toiseen sen kummempia ajatuksia herättämättä. Omaperäisyyteen kannattaisi satsata jatkossa. Ja kansi, se on myös oma divisioonansa. Tiesittekö muuten, ihmiset, että tietyt autokauppiaat antavat myydystä autosta hieman alennusta hintaan, jos asiakas suostuu huolimaan ns. huoneistokeskus-oranssin värisen auton? Onhan oranssi ihan kiva väri, mutta jotenkin teollinen maku grafiikasta jää, kun ei Hankkija-sakaroitakaan näy missään.

 Levyn nimi saa varmasti monet arvostelijat nikkaroimaan kaikenlaisia piruiluita, mutta ei tämä nyt turha levy toki ole. Suomipopin ja uuspunkin -mitä se nyt sitten onkaan- ystävät varmaan saavat tästäkin eniten irti. Kyllä tämän tosiaan voi Apulannan ja Tehosekoittimen lämppäriksi kuvitella ainakin ensimmäisten raitojen perusteella.

 Mutta että Milla-piisi? Olen varmaankin missannut “Minä ja Morrison” - leffan tekijöiden Milla-aiheisen sävellyskilpailun? Vai onko tämä veren kaivamista nenästä, näpäytys Anssi Kelan suuntaan?