The Scaramangas: Don´t Follow The Weak

Nick Nack

The Scaramangasia moitittiin ensilevynsä aikoihin jossakin medioissa tyylillisestä sekavuudestaan. Visiotaan kypsytelleen yhtyeen toinen kokopitkä Don´t Follow The Weak on sen sijaan kepeän psykedeliapopin muotovalio. Toisella kokopitkällään yhtyen sukeltaa syvemmälle tummiin ja sameisiin vesiin. Kotimaisista kollegoistaan yhtye ei ole kovinkaan kaukana esimerkiksi Sister Flosta. Molemmat hakevat vaikutteita erityisesti 1960- ja 1970-lukujen psykedeelisestä folkrockista, jota maustetaan paikoin modernimmilla saundeilla. The Scaramangas suosii astetta suorempia sovituksia ja rakenteita, ja sen kotijumala kuulostaa olevan Loven sijaan happoaikojen kepeä Pink Floyd. Siellä täällä on kuultavissa Moon Safarin aikaisen Airiin viittaavia sävyjä, mutta fransmannithan ammentavat samoilta apajilta.

Don´t Follow The Weakin kappaleet ovat silkkaa rautaa. Vaikka ne ovat pääosin keskitempoisia, on tämä vain hyvä asia. Yhtye ei sorru levyllä väkinäiseen rokkaukseen yleisön miellyttämiseksi, vaan se panostaa tasaisen vangitsevaan tunnelmaan. Ja vaikka yhtye onkin suhteellisen uskollinen esikuvillensa, on kokonaisuudessa tarvittavasti tuoreita ideoita. Muutamasta paikkansa perustelevasta nopeammasta vedosta varsinkin single-julkaisu Let´s Talk About It on kerrasta koukuttava, mainion bassolinjan vetämä hitti. Nimiraita Don´t Follow The Weak on häkellyttävän kaunis klassinen pophymni. Watch Outin ja Time To Cleanin sydbarretmainen surrealismi on sisäistetty uskottavasti, ja näiden johdosta kokonaisuus ei käy myöskään puisevaksi tai ryppyotsaiseksi. Myös sovitukset on tehty erittäin huolellisesti kappaleiden sävyjä palvellen. Pehmeään ja akustisvoittoiseen yhtyesointiin tuo särmää rautalanka-kitara, runsaat jouset sekä kosmiset kiipparit tuovat soppaan eeppisiä sävyjä. Kun kiekon saundit ovat kohdallaan ja soittokin rullaa mukavasti, ei tarvita sympatiapisteitä suomalaisuudesta tai kotikutoisuudesta. Yhtyeellä on niin sanotusti paketti kasassa.

Kommenttien keskiarvo:

walrus kommentoi 08.05.2007:

Pisteet:

Scaramangas luo levyllään maailman, jossa musiikillisina pikkujumalina häärivät varhainen Pink Floyd ja Sgt. Pepperin - White Albumin aikainen Beatles, Lennon etunenässä. Ilmakehän on luonut David Lynch. Heidän maailmassaan on mielenkiintoista käydä haistelemassa ja maistelemassa kerran jos toisenkin, mutta kovin pitkään en siellä halua viipyä kerrallaan. Pidän vuorista ja laaksoista, mutta täällä on kovin tasaista. Scaramangasin musiikki on horisontaalista, if you know what I mean. He tekevät hienosti sen minkä tekevät, mutta jättävät jotain olennaista tekemättä. Seuraavalla levyllä sitten?