Islaja: ULUAL YYY

Fonal

Islajan musiikista on vaikea puhua tai kirjoittaa pop-orientoituneessa diskurssissa. Vielä vaikeampaa sitä on sovittaa suomalaisen nykymusiikin kenttään. Jos on olemassa musiikinlaji nimeltä äänimaalaus, lienee Islaja sen edustaja. Artistin kolmas levy jatkaa näiden unien kuva- ja äänimaailmojen tuomista ja luomista kuulijan korviin ja mielen syövereihin. Aavistuksen tummasävyisissä kappaleissa on hienoja vivahteita yhtä lailla Pekka Strengin henkiseen, orgaaniseen folk-ilmaisuun kuin pohjoisen vaaralla aluskasvillisuutta myötäilevään mannertuuleen. Tuntuu, kuin Islaja olisi jo hävinneiden samojedi-kansojen shamaani-laitosten viimeisiä ylläpitäjiä.

Keskeisimpänä pensselinä on Islajan ainoan jäsenen, Merja Kekkosen, laulu. Ja laulu on tässä tapauksessa jäsennettävä nimenomaan instrumentiksi muiden joukossa, sillä suuri osa vokaali-osuuksista on ei-leksikaalista ja sanoitettujenkin jaksojen sanamerkityksiin pääsee käsiksi vasta tekstivihon avulla. Kekkosen äänen sointi on sitä paitsi monissa kohdin hyvin kaukana tyypillisestä ihmisäänen väristä kaikkien kaiutusten tuloksena.

Levyn materiaalia on kaiken kaikkiaan vaikeaa jäsentää kappaleiksi sanan perinteisessä merkityksessä. Toki kappaleet erottuvat toisistaan ja toisaalta sama kappale kuljettaa mukanaan tunnistettavia teemapiirteitä. Kappaleissa ei kuitenkaan voi sanoa olevan eri osia tai varsinaisia kertoja. Ne ovat rakenteeltaan enemmän lineaarisia kuin syklisiä. Jo tämä seikka saattaa kylvää kompastuskiviä akuankka-traditioon tottuneiden kuulijoiden tielle, mukaan lukien itseni. Mutta Islajan pysäyttävyys on jotakin ainutlaatuista. Esimerkiksi Laulu jo menneestä piirtää hyvin tekstinsä välittämää kuvaa: ”vaan ei ole Hakijaa sieltä siipien takaa. / Vaikka laulan en voi sua pelastaa”. Seuraavana kuultava Pysähtyneet planeetat on niin ikään niin aavemainen kokemus, että yksin kuunteleminen pimeällä säällä saattaa olla kohtalokasta. Tuskaisen tasaisesti tipahteleva, Jukka Räisäsen soittama basso on kuin kaappikello viittä vaille puolta yötä. Sovituksen minimalistisuus toimii useimmissa kohdin oivallisena tehostajana.

Vaikka Islajan kaltaisesta kokeilevasta taide-folkista pitäisi kuinka paljon, on kuuntelukokemus väistämättä hyvin raskas. Kun harmooni, munniharppu ja kellopeli soivat päällekkäin, osin välittämättä toistensa vireestä/sointikorkeudesta, alkaa helposti kaipaamaan selkeitä melodioita ja yksiselitteisiä rakenteita. Toisaalta levyn kuunteleminen muistuttaa, kuinka kapea-alaisesta ilmiöstä länsimaisessa musiikkiperinteessä on kyse. Kun poiketaan edes lähelle sen laitamia, alkavat kriitikot kaivaa mantrojaan ”tekotaiteellisesta paskasta”. Oli kuinka tahansa, arvosana on keskellä ennen kaikkea siksi, että Islaja tuntuu ammentavan täysin eri traditiosta kuin 95 prosenttia Desibelissä arvioitavista artisteista. Yhtä hyvin tähtiä voisi siis olla yksi tai viisi.