Clap Your Hands Say Yeah: Some Loud Thunder

Wichita Recordings

Clap Your Hands Say Yeah sai samannimisen debyyttialbuminsa (2005) aikoihin osakseen melkoista hypeä ja onnistui monien nettijulkaisujen, mm. Pitchfork Median suopealla myötävaikutuksella nousemaan varsinaiseksi indie-ilmiöksi, myyden tee-se-itse-periaatteella kymmeniä tuhansia levyjä ilman levy-yhtiön markkinointidollareita. Tällaisen tuhkimotarinan varjolla bändin on ollut hyvä ponnistaa julkisuuteen, mutta mitenkähän orkesterin käy nyt kun hehkutus on laantunut ja odotettu toinen pitkäsoitto näkee päivänvalon? Paineet studiossa ovat luultavasti olleet kovat, joten ei ole ihme että CYHSY tekee sen mitä niin monet muutkin puihin kehutut debytantit: vaikean kakkosalbumin.

Kuulija saa korvilleen kunnon räkäisyn heti levyn avaavalla nimikappaleella, joka on sävellyksenä varsin perinteistä indiepoppia, mutta kompressoitu ja masteroitu niin ruvelle että sen kuunteleminen korvakuulokkeilla on kuin kaataisi pikkukiviä tärykalvoillensa. Tämä on kuitenkin vain yhtyeen pelästytystaktiikkaa, minkä johdosta toisena soiva Emily Jean Stock tuntuukin alun audiorääkkäyksen jälkeen poikkeuksellisen leppoisalta popnumerolta. Dave Fridmannin (mm. Mercury Rev ja The Flaming Lips) tuotanto on kuitenkin läpi albumin sen verran korkealentoista, että konventionaalisesta äänimaisemasta on vaikea puhua missään vaiheessa. Monesti bändi kuulostaa siltä, kuin se olisi päättänyt tehdä levynsä käyttämällä järjestelmällisesti kaikkea roinaa mitä vain on saanut haalittua soitinkaupan loppuunmyynnistä. Lopputulos on pelottavan häiriintynyt, mutta samalla kiehtovan monitahoinen ja kuuntelua kestävä.

Valitettavasti biisirintamalla Clap Your Hands Say Yeah ei onnistu yllättämään aivan näin kiinnostavasti. Bändi osaa kyllä kirjoittaa hyviä koukkuja, mutta Some Loud Thunderilla niitä annostellaan turhan harvakseltaan. Teemoja uskalletaan kyllä rakennella välillä hieman pidempäänkin (Goodbye to Mother and the Cove), eikä rakenteissakaan pelätä rikkoa perinteisiä kaavoja. Kuitenkin levyn ainoaksi täysosumaksi jää mainio tanssiraita Satan Said Dance, jonka piripäisessä biitissä on jotain pakanallisen koukuttavaa. Kokonaisuus sen sijaan jättää arvioijalle hankalan olon. Toisaalta tällainen rohkea kuulijan ja itsensä haastaminen on kannatettavaa ja ansaitsee kehut. Toisaalta, oli levy sitten miten kokeileva tahansa, sopii siltä odottaa hyviä ja kiinnostavia sävellyksiä. Tällä kertaa Clap Your Hands Say Yeah ei täysin onnistu näiden kahden ääripään yhteen kuromisessa.