Charlotte Hatherley: The Deep Blue

Little Sister

Charlotte Hatherley tuli alunperin tunnetuksi Ashin kitaristina; sin�, joka yht�kki� ilmestyi mukaan A Life Less Ordinary -sinkun my�t� ja joka ei muuttanut b�ndin soundia juuri mill��n tavalla. Nyt Hatherley tekee uutta tulemista toisella soololevyll��n. Ashin tuhkat on neidon osalta lakaistu lopullisesti pois kuvasta niin j�senyyden kuin vaikutteidenkin puolesta. The Deep Blue on erinomaista, monipolvista pop-musiikkia, joka kaihtaa lokeroimista taidokkaammin kuin tasa-arvokysymyksiin erikoistunut asianajaja. Kate Bush t�llaisesta kiipe�� luonnollisesti nopeasti mieleen, mutta mist��n pastissista ei todellakaan voida puhua!

Tuntuu l�hestulkoon luonnolliselta, ett� levy alkaa instrumentaalisella intron tapaisella, jossa laulaja esittelee omalaatuisen lapsekasta ��nt��n huokailevalla ujellusmelodialla. Ensimm�isen� sanoitettuna kappaleena kuullaan Be Thankful, joka jatkaa kattavasti levyn laajan ��nimaailman esittely�. Kaikua riitt�� l�hes joka raidalle, mutta kummasti kaikki soundissa kuuluva ruuvaaminen puolustaa paikkaansa hyvin vakuuttavasti. Sit� paitsi t�llainen tietoinen soundien rujous on monesti elimellinen osa suorimpia polkuja v�lttelevien poppareiden ��niv�ri�, samoin kuin t�ll�kin levyll� kuultavat, pikkutarkan viilauksen tuloksena syntyneet sovitusratkaisut. Hatherley kuitenkin erottuu edukseen monista n�iden haastavien v�ylien mittailijoista siin�, ett� valtaosa levyn kappaleista on soundien lis�ksi my�s todella sis�lt�rikasta ja oivaltavaa.

Levyn mieleenpainuvimpia hetki� on kenties Love�s Young Dream, jota kuljettavat aavistuksen teollinen rumpubiitti ja vaanivasti muriseva bassoriffi. Toisaalta sit� seuraava Roll Over (Let It Go) vetoaa yht� tehokkaasti l�hes vastakkaisin avuin: hyvin orgaanisen rumpukompin, kuulijaa helliv�n kitarakuvion ja kellopelin voimin. Kun sama kappale kuitenkin yht�kki� loikkaakin s�r�isen kitarapopin kentille, on kuulija lopullisesti riisuttu aseistaan. on sekin kuiskaukselta kuulostavan stemman ja trumpetin voimin hyvin pys�ytt�v� kokemus.

Miksi levy siis ei saa t�ytt� viitt� t�hte�? N�in kovatasoinen levy olisi sen kiist�m�tt� saattanut ansaita. Kun tunnelmat kuitenkin ovat n�in eeppisi� ja kaikki muodot � niin kulmat kuin py�ristyksetkin � ��rimm�isen harkittuja, kaipaisi levy kenties aavistuksen lis�� kokonaisuuden tuntua. Monissa kohdin n�in toki onkin, ja v�lill� tulee jopa tunne ett�: �ovatpa osanneetkin asettaa biisit osuvaan j�rjestykseen.� Joskus biisit kuulostavat kuitenkin vain per�kk�in laitetuilta biiseilt�, jotka eiv�t tue tai t�ni toisiaan mihink��n suuntaan. Ne voi toki k�sitt�� heng�hdystauoiksi, ja joka tapauksessa seikka on minimaalinen. Vaan mink�s teet, jos t�lt� tuntuu.

Kaikessa loistavuudessaan on totuuden nimess� pakko toivoa, ett� Hatherley ei innosta t�m�nkaltaisen musiikin massatuotantoon. Oivaltavan musiikin tekeminen kun vaatii � niin no � oivaltavuutta, muuten se muuttuu ala-arvoiseksi apinoinniksi. N�in onnistunut levytys vaatii sen kaltaista pieteetti�, ett� sit� ei taida kovin monilta l�yty�.