Charlotte Hatherley: The Deep Blue

Little Sister

Charlotte Hatherley tuli alunperin tunnetuksi Ashin kitaristina; sinä, joka yhtäkkiä ilmestyi mukaan A Life Less Ordinary -sinkun myötä ja joka ei muuttanut bändin soundia juuri millään tavalla. Nyt Hatherley tekee uutta tulemista toisella soololevyllään. Ashin tuhkat on neidon osalta lakaistu lopullisesti pois kuvasta niin jäsenyyden kuin vaikutteidenkin puolesta. The Deep Blue on erinomaista, monipolvista pop-musiikkia, joka kaihtaa lokeroimista taidokkaammin kuin tasa-arvokysymyksiin erikoistunut asianajaja. Kate Bush tällaisesta kiipeää luonnollisesti nopeasti mieleen, mutta mistään pastissista ei todellakaan voida puhua!

Tuntuu lähestulkoon luonnolliselta, että levy alkaa instrumentaalisella intron tapaisella, jossa laulaja esittelee omalaatuisen lapsekasta ääntään huokailevalla ujellusmelodialla. Ensimmäisenä sanoitettuna kappaleena kuullaan Be Thankful, joka jatkaa kattavasti levyn laajan äänimaailman esittelyä. Kaikua riittää lähes joka raidalle, mutta kummasti kaikki soundissa kuuluva ruuvaaminen puolustaa paikkaansa hyvin vakuuttavasti. Sitä paitsi tällainen tietoinen soundien rujous on monesti elimellinen osa suorimpia polkuja välttelevien poppareiden ääniväriä, samoin kuin tälläkin levyllä kuultavat, pikkutarkan viilauksen tuloksena syntyneet sovitusratkaisut. Hatherley kuitenkin erottuu edukseen monista näiden haastavien väylien mittailijoista siinä, että valtaosa levyn kappaleista on soundien lisäksi myös todella sisältörikasta ja oivaltavaa.

Levyn mieleenpainuvimpia hetkiä on kenties Love´s Young Dream, jota kuljettavat aavistuksen teollinen rumpubiitti ja vaanivasti muriseva bassoriffi. Toisaalta sitä seuraava Roll Over (Let It Go) vetoaa yhtä tehokkaasti lähes vastakkaisin avuin: hyvin orgaanisen rumpukompin, kuulijaa hellivän kitarakuvion ja kellopelin voimin. Kun sama kappale kuitenkin yhtäkkiä loikkaakin säröisen kitarapopin kentille, on kuulija lopullisesti riisuttu aseistaan. on sekin kuiskaukselta kuulostavan stemman ja trumpetin voimin hyvin pysäyttävä kokemus.

Miksi levy siis ei saa täyttä viittä tähteä? Näin kovatasoinen levy olisi sen kiistämättä saattanut ansaita. Kun tunnelmat kuitenkin ovat näin eeppisiä ja kaikki muodot – niin kulmat kuin pyöristyksetkin – äärimmäisen harkittuja, kaipaisi levy kenties aavistuksen lisää kokonaisuuden tuntua. Monissa kohdin näin toki onkin, ja välillä tulee jopa tunne että: ”ovatpa osanneetkin asettaa biisit osuvaan järjestykseen.” Joskus biisit kuulostavat kuitenkin vain peräkkäin laitetuilta biiseiltä, jotka eivät tue tai töni toisiaan mihinkään suuntaan. Ne voi toki käsittää hengähdystauoiksi, ja joka tapauksessa seikka on minimaalinen. Vaan minkäs teet, jos tältä tuntuu.

Kaikessa loistavuudessaan on totuuden nimessä pakko toivoa, että Hatherley ei innosta tämänkaltaisen musiikin massatuotantoon. Oivaltavan musiikin tekeminen kun vaatii – niin no – oivaltavuutta, muuten se muuttuu ala-arvoiseksi apinoinniksi. Näin onnistunut levytys vaatii sen kaltaista pieteettiä, että sitä ei taida kovin monilta löytyä.