Los Bastardos Finlandeses: My Name Is El Muerte

100% Record Company

Los Bastardosia voidaan tietyllä tasolla pitää Suomen mittakaavan all stars -bändinä. Tex Mex -henkisten taiteilijanimien taakse naamioituvat soittajat tuovat silti kuulijoilleen uutta musiikkia, joka nivoo yhteen yllättäviäkin tyylisekoitelmia. Kovimman kaahauksen ja tuplabasaarin naputtelun saattaa odottamatta taittaa springsteenmainen country-henkisyys. Motörheadin henki leijuu vahvasti äpärien yläpuolella, mutta ei välttämättä häiritsevyyteen asti. Uudemmista artisteista lähimmäksi osuu kenties ruotsalainen Hardcore Superstar, ainakin kakkoslevynsä kanssa.

Kiekon aloittaa levyn kakkossinkku Born ´n´ Raised, jossa raskaus ja letkeys yhdistyy ehkä kaikkein parhaiten. El Taff Bastardon (laulu) ajoittain yksitoikkoiseksi käyvä ääni saa tässä monitahoisempia värejä kuin monissa muissa kappaleissa. Tosin jo ensimmäisessä kappaleessa käy ilmi, mikä on yksi bändin kokonaissoundin tunnistettavimmista tekijöistä: El Bastardo Grande (alias Twist Twist Erkinharju) käyttää rummuissa kaikkia kliseisimpiä heavymaneereja, jotka saavat soiton kuulostamaan taidokkaalta. Taidot ovat täysin kiistämättömät, mutta moinen kikkailu vie tehoa sävellyksien ja aitouden kannattelemalta kokonaisuudelta. Muistan tämänkaltaisen rumpubriljeeraamisen olleen syy, joka sai itseni karsastamaan The 69 Eyesia Wasting the Dawnin aikoihin.

Aloituskappaleen easy rider -matka jatkuu muutenkin pisin levyä, ja väliin vilahtavat, aavistuksen tylymmät riffi-biisitkin kuljettavat mukanaan tietynlaista kaihon ilmapiiriä. El Diablo´s day käynnistyy tomijytinän ja harmoniariffin saattelemana kuin pitkäkielisen Detroitin lepakon lento. Junan vessan lailla toimivan, puolitettuna junnaavan kerron jälkeen alkava wah-soolo vie kenties kaikkein suurimman tehon. Tämä ei kuitenkaan millään ehdi pilaamaan kokonaisuutta, joka kruunaa itsensä viimeisen kerron hillittömissä vokaalirevityksissä. Happy On the Run vivahtaa joidenkin mausteidensa myötä jopa Bon Joville, Bad Blood puolestaan on kaikessa pysähtyneisyydessään ja vaanivine säkeistöineen levyn ehdotonta parhaimmistoa. Here With Youn haaveilevasti huokailevat urut pelastavat bryanadamsmaiseen siirappiin sortumassa olevan kappaleen pateettiselta mitäänsanomattomuudelta. Levyn päättävä, ensisinkkunakin toiminut Viva! Los Bastardos! tuntuu puolestaan tyytyvän monien mielenkiintoisempien kappaleiden taakse harmaaseen tradition toistamiseen.

Los Bastardos Finlandesesin levy yllättää ja hämmentää. Välillä tuntuu, kuin bändi olisi todella aikeissa palauttaa raskaaseen rockiin oivaltamisen riemun. Sen oivaltamisen, että yhtäältä raskain, toisaalta nopein ja kolmannelta taholta teknisin ei välttämättä ole juuri mitään. Joissakin kohdissa touhu tuntuu kuitenkin ampuvan itseään polveen. Tuplabasaarin tasaista kuudestoistaosa-naputusta on kokeiltu muidenkin bändien toimesta, ja se tuntuu tässä edustavan kaikkea sitä, mitä bändi ja levy ei muuten olisi. Rehellinen meininki ja aitous välittyvät kuitenkin kuulijalle niin autenttisesti, että kesän huudatuslevynä tämä pesee valtaosan muista ehdokkaista.