Hidria Spacefolk: Symetria

Next Big Thing/Silence

Näin männävuosina Hidria Spacefolkin livenä useammankin kerran. Yhtyeellä tuntui olevan tällöin vaikeus päättää, haluavatko he kuulostaa enemmän Circleltä vai Kingston Wallilta, ja illasta riippuen saattoi tulla kumpaa vain. Unohdin kuitenkin bändin jonnekin, kunnes satuin kuuntelemaan yhtyeen vuoden 2004 Balansia-albumia, joka löi jalat alta vuolaana virtaavalla psyke-progellaan. Ja samaa herkkua on tarjolla myös heidän Symetria-uutukaisellaan. Koska pohjalla sykkivät sekä avaruusprogen kantaisä Hawkwind että mainittu Wallin poppoo, on Hidriankin musiikin leimallisin piirre sen avara ilmavuus. Laajoja kaaria ja orgaanista sykettä on kuitenkin vielä täydennetty käyttämällä 90-lukuisesta trancesta tuttuja elementtejä, kuten phasereita ja vahvasti efektoituja synia. Levy kuulostaakin siltä tekemättä jääneeltä jatko-osalta, jota Kingston Wallin Tri-Logy aikanaan enteili.

Albumin avaavat Symetria, Futur Ixiom ja 322 ovat kaikki juuri tällaisia hypnoottisia sävelpyörteitä, mutta yhtye ei pyri nukuttamaan kuulijaansa, vaan jokainen sisältää yllättäviä siirtymiä, jotka rikkovat sykkeen: aggressiivisia rokkipurkauksia, transsimusiikille vieraita temponvaihdoksia, jopa funk-välisoiton. Levyn poikkeavin raita on kuitenkin nelosbiisi Flora/Fauna, jolla siirrytään kesäisen seesteisiin maisemiin, haitarin ja akustisen kitaran saattelemina. Vaikka kappale käy mielenkiintoiseksi vasta loppupuolella, elektronisen sykkeen palatessa kuvioihin, tukee se levyn dramatiikkaa hienosti. Sen jälkeen päälle vyöryvät nimittäin Radienin pykälää synkemmät tunnelmat: vellovien urkujen ja synaefektien luomaa painostavaa tunnelmaa täydentävät erinomaisen hyvällä maulla käytetyt metallikitarat, jotka jauhavat taustalla hetkittäin. Kappale on todella eeppinen, ja herättää minussa joka kerta tunnekuohuja. Levyn päättävä yli 11-minuuttinen Sine tuo vielä yhteen kaikkien aiempien biisien teemoja, laajakaarisesta tunnelmoinnista terävään jyräykseen. Tyylillinen ero Balansia-albumiin syntyykin Symetrian paljon selkeämmistä kontrasteista levyn sisältämien elementtien välillä. Hieman harmistusta aiheuttaa sen sijaan Teemu Kilposen aiemmin mainion rumputyöskentelyn suoraviivaistuminen. On silti vaikea sanoa, onko toinen levy toista parempi: molempi parempi.

Huolimatta siitä, että Hidria Spacefolk kasaa musiikkinsa hyvin tutuista aineksista, on se hyvin omankuuloisensa yhtye. Vanhoista aineksistakin voi kuitenkin saada aikaan uuden keiton, jos takana on taitoa ja luovuutta. Ja sitähän on: avaruusväen luoma musiikki kuulostaa niin itsestäänselvän sulavalta, että yhtyettä tulee ajatelleeksi sähköistettynä nukkeorkesterina: napinpainalluksesta se herää eloon ja alkaa luoda äänimaisemia, jotka kuulostavat vaivattomuudessaan leppoisalta jammailulta, mutta monitasoisessa kauneudessaan ennaltaohjelmoiduilta sävelteoksilta. Juuri tämän kaksoisviehätyksen yhtye on onnistunut jälleen vangitsemaan, ja se nostaa heidät suomalaisen musiikkikentän ykköskastiin.