Sad Circus on siitä kurjassa raossa, että vaikka etenkin Suomessa on harvoja juuri tällaista musiikkia tekeviä yhtyeitä, on sitä silti vaikea pitää erityisen omaperäisenä. Hyvin elokuvallisena sen herättämät mielikuvat viittaavat Tim Burtonin puhkikaluamiin karamellinvärisen gotiikan teemoihin. Danny Elfmania yhtye tunnustaakin diggailevansa, ja tämä kuuluu helppona melodisuutena. Myös Tori Amosin henki leijailee levyn yllä vahvana, vaikkei yhtye samanlaiseen moniulotteisuuteen ylläkään.

Kuuden biisin levyn erottuvimmat kappaleet ovat avaus The Old Water Rat ja Lovestory of the Moon and the Sun. Edellisessä asetellaan lähinnä tunnelmaa kuiskauksin ja narahduksin, mutta kappaleessa on myös viehättävää, alitulkittua melodisuutta. Jälkimmäinen onkin sitten todella mahtipontinen voimaballadi: imelä, mutta varsin toimiva, ja myös väliosan kitarariffi on oiva. Loput kappaleet jäävät heikommin mieleen - ihan kivaa, mutta lähinnä taustamusiikiksi sopivaa mattoa, jossa yhtye vain hetkin uskaltaa murtautua asettamiensa rajojen ulkopuolelle. Eniten pidin After the Earthquakesin kiihkeästä komppauksesta, mutta tämäkin kappale jää lopulta toistamaan yhtä ja samaa ideaa.

Mitä toivoisin Sad Circusilta jatkossa? Enemmän syvyyttä - potentiaalia siihen on. Nyt yhtye pelaa lähes kokonaan tunnelmilla, jotka tuskin kestävät toistuvaa kuuntelua. Pieni jazzahtavuus ja muutenkin eri instrumenttien tuominen esiin voimakkaammin lisäisi ilmaisuun uusia ulottuvuuksia. Silti, minkään ryhmän ensimmäiseksi taidonnäytteeksi tämä on varsin vaikuttava kiekko: uskallan arvella yhtyeen kuulostavan sillä kutakuinkin siltä kuin tavoittelivatkin.