Coldplay: A Rush Of Blood To The Head

Parlophone

Parachutes oli jättihitti. Kriitikotkin rakastivat sitä, ja jenkit. Siksi Coldplayn kakkoslevyn ennusteltiin pakostakin floppaavan; odotusten ja paineiden oletettiin olevan liian suuret kenelle tahansa. Enkä voi väittää, että olisin halunnut olla kavereiden housuissa, kun kiekkoa on työstetty. A Rush Of Blood To The Head ei ole uusi Parachutes eikä se sisällä Yellow'n kaltaisia jättihittejä. Coldplay ei kuitenkaan epäonnistunut.

A Rush Of Blood To The Head ei sisällä juurikaan lauluja rakkaudesta. Oikeastaan on levyllä ei ole sen kummempaa teemaa, jos musiikillista kasvua ei oteta huomioon. Levyyn on painettu puuta halaavan pandan kuva: bändillä on selvästikin hankaluuksia akateemisen julkisuuskuvansa kanssa. Coldplayn jäsenet eivät ole tyhmiä, heidän musiikkinsa ei ole vihaista ja kovaäänistä eikä musiikki takuulla ole heidän toimeentulonsa ehto. Ilmeisesti he tekevät musiikkia, koska haluavat tehdä musiikkia. Toisella levyllään ja miljoonia ansainneenakin Coldplay kuulostaa aidolta ja vilpittömältä. Heistä on kovin hankalaa olla pitämättä.

Kakkoslevy on edeltäjäänsä astetta rokkaavampi mutta ennen kaikkea suurempi. Nimibiisi lähentelee stadionrockia suureellisuudessaan ja myös esim. levyn aloittava Politik on aseistettu vahvalla soundiarsenaalilla. Toteutus on kuitenkin onnistunut, kyseiset kaksi biisiä ovat minulle ne levyn kaksi selkeintä kohokohtaa. Eniten Parachutesin kauniita balladeja muistuttavat ensisingle In My Place ja Warning Sign. Toisella levyllään Coldplay on monipuolisempi ja vaikka Parachuteskin vierailee edelleen taajaan cd-soittimessani, niin A Rush Of Blood To The Head tuskin osoittautuu edeltäjäänsä lyhytikäisemmäksi. Kitarat helisevät edelleen, Chris Martinin ääni on edelleen leimaa antava elementti ja sävellykset ovat edelleen kauniita ja kekseliäitäkin. Tempoa on aavistus lisää ja tuoreita(!) vaikutteita on haettu mm. motownista (God Put A Smile Upon Your Face) ja countrysta (Green Eyes). Myös synteettistä ääntä on uutukaisella edeltäjäänsä enemmän. Parachutes on hieno levy. Hienoa, että Coldplay ei yrittänyt tehdä sitä uudelleen. Ja hienoa, että bändi todella kuulostaa kypsemmältä kuin ennen; kehitystä on tapahtunut.

Coldplayn asemaa melankolisen brittipopin kärjessä ei uhkaa kukaan, sillä vaikka kyseisen tyylisuunnan bändejä ilmestyi muutama vuosi sitten joka kulman takaa, niin tällä hetkellä edes manchesteriläiset bändit eivät halua tulla tunnetuiksi manchesteriläisinä bändeinä. Kilpailu saattaa taas tulevina aikoina lisääntyä, mutta siitä viis. Coldplay on ansainnut paikkansa. Harva bändi löytää itsensä niin myyntilistojen kärjestä kuin ihmisten sydämistäkin. Ensilevy oli kaunis ja ennakkoluuloton, kakkoslevy on tyylikäs ja itsevarma. A Rush Of Blood To The Head ei ole vuoden levy eikä merkkitapaus tai mielenkiintoisuuden huippu, mutta tulen kuuntelemaan sitä paljon, koska se on hyvä levy.

Kommenttien keskiarvo:

Nimetön kommentoi 07.09.2002:

Pisteet:

Coldplay: A Rush of Blood to the Head


Vihdoin uusi Coldplay tarjolla, mahtavaa. Ehdottomana fanina ryntäsin levykauppaan saman tien ja pääsin taas valtaisten kitaroiden lumoihin. Bändi teki sen. Onnistui olemaan kopioimatta suuren menestyksen saavuttanutta debyyttilevyään samalla säilyttäen tunnusomaiset rytminsä ja tunteikkuutensa. A Rush of Blood to the Head rockaa enemmän ja ruikuttaa vähemmän kuin ylimelankolinen Parachutes.

Vaikka In My Placea onkin soitettu yhtenään MTV:llä ja radiossa, ei se ole vielä pilannut biisiä. Kappale on kuitenkin ehkä sitä vanhempaa Coldplaytä, eikä nouse levyn parhaaksi palaksi. The Scientistista povaan myös hittiainesta. Niin samaistuttavat sanat ovat kertosäkeen nobody said it was easy -toteamus mukanaan. Rockaavamman osaston Politik, Daylight ja Green Eyes jäävät mieleen helposti ja antavat vauhtia levyn kokonaisuudelle. Myös nimibiisillä: A Rush of Blood to the Head on tarttuva melodia ja ainesta suurten hittien joukkoon.

Levyn tunnelma on osittain niin käsinkosketeltava, että mielessään kokee olevansa hämyisellä klubilla tanssimassa transsissa, musiikin soljuessa suoraan suoniin. Live-levyn tunnelmalla musiikki saadaan levynkin kautta lähelle kuuntelijaa. Coldplay onkin yksi niistä bändeistä, jonka musiikista saa eniten irti yksin, vaikka uuden levyn muutamat biisit yrittävätkin tehdä poikkeusta siihen.

Brittirockin uutta suuruutta voi kiittää myös yhteiskunnallisesta valveutuneisuudesta. Politik -biisille on annettu hieman taustavaloitusta takasivun kannanaotolla oikeudenmukaisemman maailmankaupan puolesta sekä kehotuksella tutustua ihmisoikeus- ja luonnonsuojelujärjestöjen nettisivuille.

Uudesta Coldplayn tuotoksessa ei ole juurikaan valittamista. Se ei pettänyt odotuksia missään suhteessa, joskin menevämpää osastoa olisi saanut olla enemmänkin. Bändi nousi levyllä korkeammalle askeleelle genrensä laajassa joukossa. Vaikka Parachutesilla tuleekin aina olemaan oma paikkansa mielialamusiikkini joukossa sekä tyylilajinsa klassikkoissa, on A Rush of Blood to the Head jo muutaman päivän jälkeen vakuuttanut minut täysin.

tähdet: 4 1/2

Nelli Korpi

JariJ kommentoi 10.10.2002:

Pisteet:

Kummassakin arviossa on pointtinsa - olin levyn kuultuani varsin hämmästynyt siitä että Coldplay on kehittynyt yhtyeenä melkoisesti. Eka levyllä hieman korvaan ottanut chrismartin-jollotus on parissa vuodessa muuttunut oikeasti koskettavaksi ja tyylikkääksi tulkinnaksi.
Lisäksi A Rush Of...on yllättävän monikerroksinen ja syvä levy - ei aivan sieltä yksinkertaisimmasta brittipoppi-päästä.

Hyvä ehdokas vuoden 2002 Top kymppiin (?)

OnZa kommentoi 02.10.2005:

Pisteet:

Eihän tästä voi olla tykkäämättä, vaikka tää kuinka teiniä joidenkin mielestä olisikin.

Clocks on ehkäpä historian kautta aikain kolmen parhaimman biisin joukossa. Loistava innovaatio tuo pianomelodia.
In My Place ja God Put A Smilen Upon My Face ovat myös ehdottamasti oman aikakautemme tulevaisuuden ikivihreitä.