Regina: Oi miten suuria voimia!

Next Big Thing

Samuli Knuuti heitti haastatellessaan Reginaa Rumban edellisessä numerossa, että vaikka ensialbumi Katso maisemaa saikin noin jokaisen toimittajan leimaamaan bändin "kasarihenkiseksi", ei kakkoslevyn Oi miten suuria voimia! pitäisi tähän enää yllyttää. Sori Samuli, mutta Regina kuulostaa minusta tehneen juuri sen, mitä moni 80-luvun kärkiyhtyekin kyllästyessään diskobiittiin ja arpeggioihin: pyrkinyt kohti avarampaa ja orgaanisempaa äänimaailmaa, haudannut kertosäkeet kappaleiden uumeniin ja siloitellut koukuista älyttömimmät terät - kadottamatta silti leimallista soundiaan. Myös ensilevyllä Tokio-kappaleeseen rajoittunut pseudo-japanius on nyt vallannut lisää alaa, joten tutulta kuulostaa.

Levyn alkupuolisko on epätasaista ja paikoin rasittavaakin kuunneltavaa. Kappaleissa kuten Paras aika vuodessa ja ensisingle En tiennyt että osaan tanssia on kyllä tukku hyviä ideoita, mutta korvani tarttuu niihin yksittäisinä kiihokkeina, sen sijaan että ne johtaisivat kokonaisvaltaisen nautittavan biisin rakentumiseen. Sama pätee Iisa Pajulan lauluun, joka toimii vielä yhtenä irrallisena, distraktoivana tekijänä. Pajula on uskaltautunut tällä levyllä käyttämään ääntään uusilla tavoin, enkä oikein tiedä, onko tämä positiivinen asia: ensilevylle hän oli omaksunut sopivat maneerit, joiden rajoissa hänen äänensä toimi ja kuulosti virkistävältä. Tosin, levy saavuttaa antikliimaksinsa puolenvälin Kuka on tuo mies -kappaleessa, jossa Pajula duetoi Tuomo Kuusen kanssa, ja onnistuu tämän kalsean luennan rinnalla kuulostamaan lähes koulutetulta laulajalta.

Onneksi levyn jälkipuolisko on selvästi alkua vahvempi. Suuria voimia on singlebiisiä suoraviivaisempi tanssiraita, mutta vetoaa minuun myös enemmän: se ei heittele ideoitaan joka suuntaan, vaan kaikki ideat vahvistavat pohjalla kulkevaa sykettä. Mutta levyn kohokohta on selvä: Päivä järvellä, jossa Pajulan laulu ja tiivis, monikerroksinen säestys tukevat toisiaan loistavasti. Myös kappaleen vuorottelevat osat ovat kuuman päivän tapaan joko painostavia tai nautinnollisen pehmeitä. Toinen tämän kaltainen kappale on Vesisadetta, vaihtelevaa pilvisyyttä, jonka sanoitus on lisäksi levyn toimivimpia: että sen tarinaa on epämääräisyydessään lähes vaikea seurata, vihjaa omakohtaisuuden suuntaan, mutta lopputulos on biisiin sopivaa sadeverhon läpi nähtyä utua.

Oi miten suuria voimia! vaikuttaa levyltä, joka vaatii syventymistä auetakseen. Silti, vaikka olen pyörittänyt sitä viikon ajan soittimessani reippaanlaisesti, ei mitään lisäarvoa ole ilmaantunut. Yksittäiset biisit pysyvät nautittavina, mutta osiaan suurempaa kokonaisuutta ne eivät muodosta. Vaikka levy siis lupaakin enemmän kuin mihin se lopulta pystyy, ansaitsee Regina kuitenkin hatunnoston: uudistuminen heti ensilevyn - etenkin menestyneen sellaisen - jälkeen on aina mitä rohkein veto. Ja rohkean yhtyeen levyä on kiva kuunnella, sillä vähemmän toimivissa ideoissakin voi erottaa yrityksen saada aikaan jotain uudenlaista. Ehkä Regina tekeekin Talk Talkit, ja äänittää seuraavaksi levyllisen piereskelyä holvikirkossa?