Eri esittäjiä: Bound for the Bar

People like you

Saksalaisen I Used to Fuck People Like You in Prison -levy-yhtiön ja yhdysvaltalaisen hodari-varustusta myyvän Lucky 13:n yhteiskokoelma on – julkaisijan mukaan – ”13 songs for drunks, punks and low lifes”. Tämän perusteella levystä on siis odotettavissa kitkatonta kaahaamista ja pettämätöntä kaljankittausmateriaalia. Kaikki kappaleet ovat eri bändeiltä, joten vaihtelua soisi kuitenkin tulevan.

Ja siitähän toki onkin kyse valtaosassa levyn kappaleista. Levyn aloittavasta The Bonesin biisistä I Wanna Be Sedated tulee mieleen Blood 4 Bloodinkin versioima Going Down the Bar. Sitä seuraava The Generators kuulostaa kappaleellaan Raining Ashes selvästi kevyemmältä ja kyynisen melodramaattiselta, kuin Mike Ness laulaisi alkuaikojen äänellään uudempia kappaleitaan. Biisi erottuukin keveydellä edukseen tällä hetkellä kovassa huudossa olevasta katupunkista, jonka muotokeinoja se silti luontevasti käyttää. Angel City Outcastsin Down Spiral alkaa puolestaan yli puolen minuutin kitaraintrolla, mikä ehtii viedä kiinnostuksen koko kappaletta kohtaan jo ennen sen alkamista. The Disastersiin on vaikeaa saada selkeää kontaktia, kun laulajan ääni pyörähtää matalasta mörinärokista falsetin puolelle lähes joka toisessa sanassa. Kun tämä vielä kuorrutetaan poikamaisen taustakuoron My riot -taustahuudoilla, tuntuu oikean lähestymistavan löytäminen menetetyltä peliltä.

Seuraavana vuoroon astuu Charley Horse tempocountryn suuntaisella kappaleellaan Eastbound and Down. Ratsastuskomppi, rullaava vaihtobasso ja väliin luikautetut, koiran haukkua muistuttavat huudahdukset tekevät biisistä puhdasveristä tarinankertomismusiikkia. Kuudentena levyllä oleva Born to Lose esittää vuorostaan Sweet Misery -kappaleellaan astetta tylympää katupunkkia, jossa on jotain Puffballin kaltaista. Sointi on kuitenkin selvästi rokimpaa ja tuntuu luontevalta, että bändi teki osan Euroopan-kiertueestaan suomalaisen Heartbreak Stereon lämmittämänä. Tätä seuraava, murinalalululla varustettu Demented Are Go kappaleella Destruction Boy, samoin kuin siitä jatkava, brittisävyisempää punkkia soittava 2nd District tuntuvat valahtavan ohi kaikessa mitäänsanomattomuudessaan.

US Bombs erottuu edukseen lännenhenkisen kapakkapianon saattelemalla Heart Break Motelillaan. Viimeiseen nurkkapöytään jämähtäneen miehen kaiho kuulostaa varmaan juuri tältä. Chelsea Smiles kuulostaa rankemmalta versiolta perinteisestä high school punkista, eikä Heart Attack synnyttänyt ainakaan allekirjoittaneessa kovinkaan suurta rytminvaihdosta. P.Paul Fenech onkin F. Word –kappalellaan hankalampi pala purtavaksi. Miten suhtautua puolianeemiseen kitarariffittelyyn, joka on päällystetty puheenomaisella laululla? Itse en ainakaan jaksanut ottaa biisiä huumorilla, vaan pidän sitä ennemminkin huonona kappaleena. Mad Marge and the Stonecuttersin Ode to the Devil uhkaa alussa lähteä pitkästyttävälle, hitaan riffimelodian tielle. Puolitoistaminuuttinen sointuja laiskasti hakkaava instrumentaalialku ei juuri kasvata odotuksia. Synkkäsävyinen naislaulaja herättää kuitenkin mielenkiintoa. Varsinaiseen lentoon kappale ei – yhtä kaikki – missään vaiheessa todella lähde. Levyn päättää Merry Widows ja biisi Talk Shit, Spit Blood. Lähes kaikki, mitä sanottiin P.Paul Fenechin kappaleesta, pätee myös tähän. Surffikomppi kuljettaa ja laiskuus leimaa.

Bound for the Bar onnistuu punk-kokoelmien keskeisessä tavoitteessa; se esittelee kuulijalle väistämättä hyvin erilaisia bändejä, jotka sitoutuvat toisiinsa korkeintaan mentaliteetin (ja levy-yhtiön) tasolla. Samasta syystä joukossa on väistämättä kappaleita, jotka innostavat, ja toisaalta kappaleita, jotka tukahduttavat vähimmänkin kiinnostuksen. Kokonaisuudesta on tietysti turha puhua, mutta ehkä sitä on helpoin jäsentää levyn tavoitteen – kaljankittauksen taustoittamisen – onnistumisen kautta. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta levy onkin oivallista materiaalia tähän pyhään toimitukseen. Siispä rähinä päälle, kavereita kylään ja Bound for the Bar pauhaamaan. Muuhun levystä ei juuri ole.