Sporting Life

Usein bändin nimeä tottelevat julkaisut ovat joko debyyttejä tai pyrkimyksiä osoittaa uuden ajan alkua. Turusta ponnistavan Trouble Bound Gospelin kohdalla ei kuitenkaan ole kyse kummastakaan näistä. Bändin yli kymmenen vuotta kestänyt ura sai uuden alun jo vuonna 2005, jolloin Down the Rabbit Hole -albumi aloitti kehityksen, jota uusi levy nyt jatkaa. TBG:n sointi on nimittäin tätä nykyä melko laaja-alaista, kun rystyset irvessä väännetty autotallimeininki on laajentunut monitasoisemmaksi kirjoksi erilaisia sävyjä aina pehmeää soulia myöten. Koko kattausta leimaa silti aggressiivisia piirteitä saava epätoivo, jonka suurimpana synnyttäjänä on edelleen Makke Luojuksen omintakeinen ja kohtalokasta väriä saava laulu. Tämä kaikki nostaa väistämättä vertailukohdaksi ruotsalaisen Glueciferiin, mikä ainakin allekirjoittaneen mielestä on kunnia valtaosalle tyylilajin edustajista.

Avausraita Running Down avaa pelin selkeällä taktiikalla: mennään läpi kovaa keskeltä. Kappaleen purkauksenomainen säkeistömelodia nivoutuu mainiosti yhteen I´Deesin neitojen maustaman kerron kanssa. Toisena vuoroon tuleva Whose Cloud You´re Standing On? kertoo ehkä parhaiten, mistä Trouble Bound Gospelissa on kyse: Osuvista ja raastavia laulumelodioista, jotka taistelevat tietä eteenpäin kilkuttavan kohtalon rockpianon saattelemana. Biisijärjestys tuntuu muutaman kuuntelukerran jälkeen verraten onnistuneelta; sävellyksellisesti toisistaan poikkeavat kappaleet on pystytty koostamaan koherentiksi kokonaisuudeksi, kun Blackout Babyn tunnelmoiva kitarointi siirtyy luontevasti Thingamajigin moottorisahaa muistuttavaan surinaan. Osansa tässä lienee levyn tumman lämpimällä äänimaailmalla. We Gotta Get Time -balladista nousi ensi kuulemalta kaikessa pateettisuudessaan mielleyhtymiä jopa Hurriganesin I Will Stayhin. Biisien teemariffit ovat kuitenkin monissa kohdin hyvin yksitoikkoisia, ja ne alkavatkin aika ajoin kuulostamaan lähinnä velvollisuuden aikaansaannoksilta. Tämä tuntuu erityisen harmilliselta, kun monissa muissa seikoissa sovitukset ovat hyvin tyylitajuisia. Muutenkin sovitukset alkavat pikku hiljaa toistamaan itseään, eivätkä vierailijana olevien naisten taustalaulut enää jaksa säväyttää neljännen kerran jälkeen. Muodollisesta monipuolisuudestaan huolimatta keinot jotenkin toistavat itseään. Tyylille ja perinteille uskollisen ei tarvitse tarkoittaa mielikuvituksetonta. Toki on järjetöntä vaatia levyllistä täydellisyyttä, mutta esimerkiksi Some Other Place tuntuu lähinnä täytekappaleelta laadukkaampien veljiensä rinnalla.

Trouble Bound Gospelin uusin ei missään tapauksessa ole huono levy. Luojuksen omintakeisen äänen monotonisuus antaa kokonaissoundille selvästi positiivisella tavalla omintakeisen värin. Tuntuu yllättävältä, että kaikessa rokkisärinässään ääni on kaikkein rehellisimmillään juuri rauhallisimpina hetkinä. Little Voice Insiden lopun kuiskausta lähentelevä laulu on vertahyytävän aidon kuuloista, ja se puhaltaakin mainiosti yhteen hiileen lyriikoiden kanssa. Levyä kuitenkin vaivaa lievä pastissimaisuus. Kaikessa monipuolisuudessa halutaan nojata niin moneen eri suuntaan, että lopulta ei oikein seistä itse missään. Levy kuulostaa alituiseen siltä, kuin jotakin ei ymmärtäisi tai siitä haluaisi pitää enemmän. Toivottavasti uusi sointi silti tavoittaa kuulijat edelleen myös keikoilla, sillä elävää tämä musiikki kiistämättä on.