Mau-Mau: Armadillo

Mau-Mau

Harvanlaisesti keikkaileva Mau-Mau on hyvinkääläinen pitkän linjan rock-yhtye, jonka ohjelmistosta on nyt retrospektiivintynkää CD:n muodossa. Levy on kuulemma haluttu julkaista juuri nyt (5/2002), sillä materiaalia alkoi kertyä niin suuret määrät, että lisäkappalien rustaaminen ilman levyä alkoi tuntua turhauttavalta.

Bändin kitaristi ja taustalaulaja Tero Eerikäinen luonnehtii Mau-Maun musiikkia rehelliseksi kitaravoittoiseksi rokiksi, joka on saanut vaikutteita laajalti aina Jayhawksista Led Zeppeliniin.

Vihaan sitä, että bändistä tai artistista käytetään sanaa “tuote”, mutta siltä varalta, että tuottajaportaan pojatkin seuraavat tätä zineä, niin voin tässä tapauksessa tehdä poikkeuksen ja vihjata, että valmis tuotehan tämä yhtye on. Terve rutiini kuuluu hyvin läpi, piisit ovat sitä mitä Eerikäinen lupaa. Parilla raidalla laulajan ääni jää hivenen alavireiseksi, mutta toisaalta: kolikon toinen puoli on se, ettei studiossa ole lähdetty justeeraamaan turhaan ja pelleilemään kaikenmaailman AutoTunejen kanssa. Rehellistä. Muttei edes tosikkomaista: mukana on varmaan jokaisen suomalaismuusikon itse keksimään ideaan perustuva, Potato Musician’s Blues - niminen piisi. Omat suosikkini löytyvät kuitenkin kappaleista, jotka eivät ole niin perusrockia kuin muut: Ain’t Got the Boogie sisältää vaikutteita (laajalti) ELOlta, Bad Day Blues on munaisaa rock-hunppaa. Ja Desibelinkin pojille tiedoksi, että selkänne takana teitä kutsutaan nimellä “The Priesty Guys” (riskaabelissa piisissä Critics). Muut soittimet kuin kitara tuovat kivaa vaihtelua, mm. viimeisellä raidalla Money Laundromat tekee johnlennon-piano sen viime silauksen. Efektejä käytetään mukavan säästeliäällä maulla.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, mitkä ovat Mau-Maun ainoat synnit musiikkimaailmassa. Sen jäsenet eivät ole 18-kesäisiä omastamielestäänkaikenosaavia piikkitukka-töyhtöhyyppiä, joista jonkun isä sattuu olemaan levypamppu. Ja kun poppoo on soitellut yhdessä jo vuodesta 1980(!), niin bändi varmaan edustaa monen mielestä jotain vanhaa, etten sanoisi geriatrista. Eikö olekin kauheata? Niin, ja sitten vielä se iäisyyskysymys, eli levyn piisien kieli (englanti). Taas kerran piirtyy mieleeni kuva omastamielestäänkaikentietävästä levypampusta, jonka kersa sattuu olemaan wannabe-muusikko. Ison pöydän takaa kuuluu sikarintuoksuinen tuomio, aivoissa automaattisesti käynnistynyt makro-lause: “Muuten hyvä, mutta vaihtakaa kieli”.

Ette hittovie vaihda nyt pojat mitään: olkaa sitä, mitä olette! Ehkäpä seuraavan levynne kansilärpykkään saatte mukaan myös lyriikat?

Levy on myös oiva osoitus siitä, että 80% maailman musiikkikappaleista pystyy klaaraamaan läpi ns. peruskompilla. Tästä asiasta on hyvä aika ajoin muistuttaa rumpujensoiton harrastajia...

May the Laser Gun Have Mercy On You, Too!