Isis

Hartolan Vuorenkylässä asustavan laulaja/lauluntekijä Marja Mattlarin edellisestä levystä on ehtinyt vierähtää jo lähes neljä vuotta. Yari Knuutisen kanssa yhteistyössä tehty Tuli (2003) jatkoi Mattlarin folk-sointista uraa monipuolisena ja värikylläisenä. Uudelle Polku-levylle Mattlar haki yhteistyökumppaneikseen folk-vaikutteisen progressiivista musiikkia soittavan Tenhi-yhtyeen Ilmari Issakaisen ja Tyko Saarikon. Sovituksista ja tuotannollisista ratkaisuista vastanneet Issakainen ja Saarikko ovat tehneet levyn kokonaisuudelle erinomaista jälkeä. Tuottaja/sovittajakaksikko ovat lähteneet liikkeelle siitä, missä trubaduurimaiset laulut syntyvät, lauluntekijän äänestä ja akustisen kitaran kauniista soinnista. Polku –levyn tunnelmissa kuuluvatkin erilaiset äänityspaikat, joissa levy sai muotonsa. Albumia äänitettiin niin vanhassa kansakoulussa, lauttasaarelaisessa olohuoneessa kuin myös lampolan vintillä Hartolan Vuorenkylässä.

Mattlarin uuden levyn kansia tarkastellessa paljastuu jo pitkäsoiton tumma yleissävy, joka saa levyn edetessä paikoin entistä synkkäsävyisempiä piirteitä. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla Mattlarin sävellykset tuntuvatkin pohjattoman surullisilta, jopa raskailta, mutta hiljalleen kuulijan täyttää ymmärrys musiikin lohdullisuudesta. Mattlarin musiikissa on yhä voimallisemmin sellaista syvyyttä, joka pysäyttää ja avautuu vain maltillisessa kuuntelussa, hämärretyn huoneen nurkassa.

Tekstittäjänä Mattlar on ensiluokkainen, syvällinen ja tulkitseva, humaani ja välittävä. Siitä esimerkkinä toimii esimerkiksi Elämän eteisessä –kappaleen tekstikohta: ”Miten ohimot odottavat / kuinka kaipaavat kehräsluut / ja ihminen siinä välissä / on niin samanlainen kuin muut”. Samu Kytösen englanninkielelle tekemät käännökset ovat erinomaisen onnistuneita, ja saavat suomenkielellä esitetyt kappaleet kuulostamaan entistä hienommilta.

Taitavasti valittu muusikkoryhmä tekee hienoa työtä. Aila Hettulan oboe, Eveliina Kontion kantele, Inka Eerolan viulu ja Unna Kemppaisen sello näyttelevät kokonaisuudessa merkittävää roolia. Kappaleiden sovitusratkaisut ovat hillityn harkittuja, ja niiden pienimmissäkin nyansseissa on arvokkuutta. Sanoiksi lauluun muodostuu elegiseksi valssiksi ja viimeisenä kuultava Mikä jää huipentaa albumin. Monissa lauluissa hyödynnettävä kaikuefektin läpi ajettu piano kuulostaa upealta, mutta houkuttelevasti annosteltuja rumpu- ja lyömäsoittimia olisi suonut kuulevansa vielä entistä enemmän.

Polku on kypsä ja vahva levy, jonka rohkenen nostaa Mattlarin tähänastisessa tuotannossa peräti vuoden 1993 Pariisi-Vuorenkylä –levyn tasolle. Toivottavasti polku johtaa jatkossakin yhtä ennakkoluulottoman näkemyksellisyyden pariin.