The Walkmen: Pussy Cats

Record Collection

Ei käynnyt niin kuin viime syksynä kirjoittamassani Hundred Miles Off-levyn arviossa ounastelin - The Walkmenin seuraava julkaisu ei koostunutkaan Dylan-covereista. Ei, ei sinne päinkään. Sen sijaan yhtye otti työn alle Nilssonin – tuon aliarvostetun lauluntekijän ja John Lennonin karhumaisen juopottelukaverin - vuonna 1974 ilmestyneen levyn Pussy Cats. Siis aivan kokonaisuudessaan.

Heti alkuun on huomautettava että tokihan levyltä löytyy (niin kuin alkuperäiseltä Pussy Catsiltakin) luenta Bob-sedän Subterranean Homesick Bluesista, mutta kyllä nyt on kyse aivan jostain muusta kuin vakavamielisesta Dylan-paatoksesta. Walkmenin pojat ovat nimittäin päässeet juopottelun ytimeen ja mikäs sen luontevampi kohde olisikaan kuin Nilssonin ja Lennonin ”kadonneen viikonlopun” aikana ympäripäissään nauhoittama Pussy Cats. Jos jollekin ei kyseinen pop-historian ajanjakso ole tuttu, kerrottakoon taustoista sen verran, että tosiasiassa ”viikonloppu” oli noin vuoden pituinen sikailu-ja ryyppäysjakso, jonka Lennon vietti tilapäisesti erossa Yoko Onosta. Samanaikaisesti Lennonilla (ja myös Nilssonilla) oli käynnissä yksi uransa luovimmista kausista, sillä näiden ”hieman” ylivenähtäneiden polttareiden aikana syntyi Pussy Catsin lisäksi mm. loistava Walls & Bridges ja primitiivinen iloittelulevy Rock ´n´ Roll.

Mutta miksi yksi modernin rockin tuoreimmista yhtyeistä ottaisi käsittelyynsä levyn, jota aikalaiset pitävät lähinnä keskinkertaisesti onnistuneena supertähti-projektina? No, miksipä ei – oli Pussy Catsin kosteasta kohelluksesta mitä mieltä tahansa, sisältää se useita ensiluokkaisia pop-sävelmiä, päällimmäisenä Lennon-originaali Mucho Mungo/Mt. Elga. Kovin keskinkertaisena en uskaltaisi mainostaa myöskään kappaleita All My Life, Black Sails tai Loop De Loop. Jälkimmäisessä riehakas meininki on tosin lähellä karata hanskasta, mutta ainakin siitä oikeasti välittyy studiossa koettu hauskanpito. Asia, jonka nykypäivänä voi sanoa valitettavan harvasta teoksesta.

The Walkmen ei myöskään ole lähtenyt kääntämään levyä aivan yksi yhteen. Hamilton Leithouser on aivan erityylinen tulkitsija kuin Harry Nilsson ja se tuo levyyn selvästi lisää uutta tarttuvuutta. Tämä auttaa varsinkin silloin kun tarkasteluun otetaan pahasti kuluneet standardit Rock Around The Clock ja Save The Last Dance For Me. Kappaleista ensiksi mainittu vedetään sellaisella piri-höyryllä että viimeistään nyt Speden pumppu leikkaisi kiinni.