Blackfield: II

Snapper

Myönnän suhtautuneeni Blackfieldiin epäilevästi sen perustamisesta lähtien. Miten Porcupine Treen nokkamiehen Steven Wilsonin ja israelilaisen kultalevymuusikon ja rauhanaktivistin Aviv Geffenin yhteistyö voisi tuottaa mitään sellaista, mitä nämä kaksi artistia eivät olisi erillään jo tehneet? PT:n musiikki on vienyt progressiivisen musiikin tulevaisuuden uudelle tasolle ja Geffen on Israelin suosituimpia artisteja.

Blackfieldin ensimmäiseen levyyn tutustuttuani olin kuitenkin heti myyty. En ollut voinut kuvitellakaan näin yksinkertaisen musiikin voivan olla kaunista ja mielenkiintoista, mutta sitä se oli. Toiselle albumille työmetodi on vaihtunut; siinä missä ensimmäistä levyä äänitettiin usean vuoden ajan eri puolilla maailmaa, tämä toinen on tehty tiiviimmällä aikataululla ja äänityksessä on hyödynnetty Blackfieldin keikkakokoonpanon pianistia, basistia ja rumpalia. Vierailevia artisteja kuullaan tosin tälläkin levyllä kohtuullinen liuta. Soundi on kieltämättä erilainen ensimmäiseen levyyn verrattuna. Soitossa on livekokemuksen tuomaa hitsautumisen tunnetta. Kappaleissa on upealla tavalla vaihtelua ja kekseliäitä sovituskikkoja, tosin joissakin biiseissä olisi voinut toivoa vähän monipuolisempaa sovitusta. Geffenin aiempaakin rikkonaisempi ääni on nautinnollista kuultavaa, joskaan ei Wilsonin ohuessa äänessäkään mitään vikaa ole. Tällä albumilla Geffenin rooli kappaleiden säveltäjänä on paljon suurempi kuin ensimmäisellä, mistä ei voi olla ollenkaan pahoillaan (sen verran hyviä kappaleita hän on loihtinut). Once, Epidemic ja Where Is My Love ovat komeita, vauhdikkaita ralleja, mutta albumin todelliset helmet ovat 1,000 People, Miss U,My Gift Of Silence ja Someday. Nämä melankolisen musiikin kultahiput todella nostavat ihon kananlihalle ja ovat paljon yli albumin rahallisen hinnan arvoisia. Kappaleet myös jäävät todella tehokkaasti soimaan päässä, joten auto-onnettomuuksien vaara Blackfieldin annosteluun liittyy. Toisaalta tällaisen musiikin soidessa (päässä) ei olisi yhtään hullumpaa kuolla. Levyä on hämmentävän helppo kuunnella, vaikka kappaleissa riittää monenlaista pikkukoukkua myöhempien aikojen iloksi. Tekstitkin ovat yllättävän rankkoja. Tämä on levy jota en mistään syystä jättäisi ostamatta.