Roger Joseph Manning Jr.: The Land Of Pure Imagination

Cordless

Yksi tärkemmistä yhtyeistä matkallani kohti musiikin suurkulutusta on eittämättä ollut San Franciscosta ponnistanut Jellyfish. Yhtye ehti neljän vuoden uransa aikana julkaista vain kaksi pitkäsoittoa, mutta niiden vaikutus on yhä tänäkin päivänä kuultavissa popin alamaailmassa ympäri maailman. Bändin levyistä itselleni erityisen tärkeä on vuonna 1993 Spilt Milk, jossa yhtyeen kaleidoskooppinen äänimaailma puhkesi täyteen loistoonsa ensimmäisen ja viimeisen kerran. Suurista ennakko-odotuksista, kohtalaisen tiiviistä radiosoitosta ja hyvistä kriitiikeistä huolimatta levy floppasi kaupallisesti ja seuraavana vuonna koko yhtye kuopattiin. Jason Falkner siirtyi onnistuneesti soolo-uralle kun taas Roger Manning kasasi yhdessä Eric Doverin kanssa lyhytikäisen ja kiltisti sanottuna heikkotasoisen Imperial Drag-projektin. Manningin kanssa tahtipuikkoa Jellyfishissä heiluttanut (ja pääosan yhtyeen vokaaliosuuksista hoitanut) Andy Sturmer puolestaan katosi maan alle. Ainoat elonmerkit miehestä löytyvät tuotantopuolelta, jossa Sturmerin kädenjäljestä ovat päässeet nauttimaan mm. Pulmusista tuttu näyttelijä Katey Segal ja ruotsalainen retropop-yhtye The Merrymakers. Kun Manningkaan ei ole viime aikoina osoittanut juurikaan aktiivisuutta, olin lievästi sanottuna yllättänyt kuultuani miehen The Land Of Pure Imagination-soololevystä. Ensihäkellyksen jälkeen mieleen hiipi kuitenkin epäilys siitä, ettei edes Manningin tasoinen biisinikkari ole voinut pystyä säilyttämään nuoruutensa sävellysten tasoa ja luomisvoimaa.

The Land Of Pure Imagination ei täysin selittävää vastausta tarjoa. Se on kieltämättä täysipainoinen ja paikoin oivaltavakin pitkäsoitto, mutta Manningin oletettu nerokkuus jää piiloon. Täyteläiset melodiat ja rikastakin rikkaammat äänikuvat ovat tallella, mutta olellisia palasia puuttuu sieltä täältä. Edes biisimateriaali ei ole niin terävää kuin sen voisi kauan odotetulla soololla olevan. En voi olla tuomatta esiin ajatusta siitä, että kaikesta paistaa yhden Andy Sturmerin kokoinen aukko. Ja sen paikkaamiseen eivät Manningin uusien studiokumppaneiden rahkeet riitä.

Ei silti, kyllä The Land Of Pure Imaginationin mieluusti uudelleenkin soittimeensa sijoittaa. Kiireetöntä, lievästi psykedeelistä ja 60-luvun kitarapopin parhaat puolet niputtavaa musiikkia kuulee nykypäivänä kuitenkin niin harvoin, että jo vaihtelun vuoksi Manningin soolo on silloin tällöin kaivettava esiin. Ja julma totuushan on, ettei piiruakaan lähemmäs Jellyfishiä ole enää mahdollisuus päästä.