Tuhma

Kotimainen Tuhma Records julkaisi ensimmäisen kokoelmansa loppuvuodesta 2006 ilman maamme eturivin bändejä, tukeutuen vähemmän tunnettuihin, mutta kuitenkin pääasiassa pitkäsoiton tai pari tehneisiin rock- ja metal-bändeihin. Tuhma Rock-kokoelma Vol.1:n bändeistä nimekkäimpiin kuuluvat Mannhai, Private Line, The Black League, Blake ja Godsplague, mutta otetaanpa lätty tarkempaan syyniin ja katsotaan ottavatko edellä mainitut heille sovitetut paikkansa kokoelman johtotähtinä.

Tuhman avausbiisi on Godsplaguen Praise These Wounds, jonka tyylikäs hevi kantaa levyn avaamisen vastuun onnistuneesti. Biisi on tuttu bändin Triumph-pitkäsoitolta ja se on varustettu tarttuvalla kertsillä, komealla riffittelyllä ja vedetäänpä loppuun vielä omaperäinen ja hieno kitarasoolo. Samalle tasolle yltävät myös levyn pari seuraavaa raitaa, eli The Black Leaguen jo viidennen albumin päätöskappale Watch Dog ja Defusen D.I.B, jonka alun riffi julistaa biisin meneväksi rock-ralliksi, eikä valehtele.

Kun lähestytään kokoelman loppua, löytyy toinen kolmen kovan kipaleen sarja. Sen aloittaa Mannhain Downer ja jatkoa saadaan Private Linelta ja Ceessarilta. Private Linen Evil Knievel Factor-albumin sinkkuna taannoin julkaistu Broken Promised Land ei petä. Glam-meininki tihkuu läpi ja kertosäe on ylilyövässä stadion-rockmaisuudessaan upea ja sen myötä kappale on ehkä koko kiekon paras. Huippubiisien trion kolmas lenkki on siis Ceessar, joka kulkee toistaiseksi demoasteella, mutta rökittää suuren osan levyttävistä bändeistä vähintään 6-0. Pelkästään tämän Psychopathic Cinderella-kappaleen perusteella voisin tarjota levydiiliä tälle esikoisalbumiaan valmistelevalle helsinkiläiselle rock/grunge -viisikolle.

Vaikka Tuhmalta löytyy sekä levyttäviä, että demotason bändejä, se ei tarkoita, että levyn biisit voisi jakaa selkeästi kahteen koriin. Ceessaria peesaavat tottuneesti Full Diesel, The Warblinkers ja osittain myös pari massasta erottuvaa projektia, ennen kaikkea folk rockia vääntävä Kings Of Fools, jonka mm. huuliharpulla maustettu, todella kaunis rakkauslaulu Perfect Kind Of A Girl saa kunnian päättää levyn. Kappaleen kokonaisuuden kruunaa laulaja Zamii Apachen fantastinen tulkinta. Myös Daddy Giljoteen onnistuu hyvin actionbluesiksi ristimässään bluesin ja hard rockin sekoituksessa. Musiikillisella puolella Daddy Giljoteen saa vielä parantaa osaamistaa, mutta genrejen yhdistely on kieltämättä erittäin onnistunutta, toisin kuin eräillä. Siitä meille tarjoaa esimerkin Tytär, joka on minulle täysin tuntemattomasta syystä onnistunut saamaan haaviinsa jonkinlaisen fanikunnan. Tämä bändi hakee crossoveria hevin ja suomalaisen iskelmän välille...ja epäonnistuu surkeasti. Kun metallisen perussoundin päälle isketään rumpalin puolesta humppaa, kitaristin toimesta vanha kunnon näppäilysoolo ja vielä laulajan Olavi Virtaa muistuttava tangoääni, ei lopputulos voi olla kovin kummoinen. Surkeasti epäonnistuneen genre-yhdistelyn läpi paistaa kuitenkin musiikillinen osaaminen ja tarttuvat melodiat, suosittelen bändin jäseniä pysymään alalla, mutta ehkä Tytär ei näytä miesten taitoja kovin hyvässä valossa. Bändin on saanut varsin kohtuullisia arvosteluja sieltä täältä, mutta minulle iskelmähevi ei auennut yhtään. Kokoelmalta löytyy myös muita erottuvia tapauksia, kuten HC-pumppu Mary ja 70-luvun rockia soittava The Sheena Hyenas, mutta ei niistä sen enempää.

Eli pitivätkö ennakkosuosikit paikkansa listan kärjessä? Yhtä lukuunottamatta kyllä. Blake saa Hold-biisinsä jännästä riffistä huolimatta lähteä ja tilalle laitetaan Ceessar, Kings Of Fools ja Turning Around-kappaleen esittänyt, kaksi sinkkua julkaissut United Underworld. Tuhma Records onnistu nimilistaan nähden kokoelmansa teossa hyvin, mutta yleisellä tasolla se jää keskikastiin, ehkä vähän sen alapuolellekin.