The Shins: Wincing the Night Away

Sub Pop

Jos Garden State -elokuva ja Natalie Portmanin kehotus kuunnella The Shinsiä meni aikoinaan ohitse, ei vielä ole liian myöhäistä hypätä matkaan. Portmanin hehkuttamasta debyyttilevystä Oh, Inverted World on jo kuusi vuotta. Kakkoslevy Chutes too Narrowsta on siitäkin kulunut jo nelisen vuotta, joten nykymittapuulla yhtye on kypsytellyt uusintaan varsin pitkään. Mieluummin kuitenkin kolme hyvää levyä kuin useampi keskinkertainen. Eikä odotus ole ollut turhaa – Wincing the Night Away on alkuvuoden kaunein pop-kokemus.

Levy on kudottu laadukkaista elementeistä. Pohjakankaaksi on valittu pakka delikaatteja melodioita, jotka on punottu yhteen hienovaraisella mutta itsetietoisella instrumentaatiolla. Koristeeksi on ripoteltu yksityiskohtia, jotka paljastuvat vasta myöhemmin. Musiikki tuntuu jollain tapaa pidättelevän melodioita nousemasta korkeampaan liitoon. Ensialkuun tämä on jopa vaivaannuttavaa, mutta alkaa myöhemmin vaikuttaa oikealta ratkaisulta. Joskus on voimakkaampaa vihjailla siitä, mitä valtteja takataskussa on piilossa kuin lyödä kaikki kortit heti pöytään. Instant-hitti tai pari ei tekisi levylle pahaa, mutta luultavasti kestävyydessä menetettäisiin se, mitä tarttuvuudessa saavutettaisiin.

Shinsin musiikissa kuuluu kaikuja menneiltä vuosikymmeniltä. Kuusikymmentälukuinen kuulas pop on toki itsestäänselvä referenssi, mutta omiin korviini verrokkeja löytyi lähempääkin. Australia on melkein kuin The Smithsin katalogista. Kuunnelkaa, ja kuvitelkaa James Mercerin tilalle Morrissey. Vaikka laululinjat muistuttavatkin Mozzerista, kappale on joka tapauksessa yksi levyn hienoimpia. Huippukohtien erittely näinkin vahvalta albumilta ei kuitenkaan ole välttämättä helppoa. Ennemminkin levy viekoittelee ja riisuu aseista pienieleisillä liikkeillä silloin, kun niitä ei välttämättä odota.

Wincing the Night Away on melkeinpä liiankin tasainen kokonaisuus. Huippujen saavuttamiseksi on levyä kuunneltava jokunen kerta, vaikka kauniista äänimaailmasta ja hienosta tunnelmasta nauttiminen onkin täysin oikeutettua jo tuttavuuden ensisekunneista lähtien. Pidemmässä kuuntelussa The Shinsin pop-sensibiliteetti menee ovelasti ihon alle, oli kyse sitten Sealegsin rikkonaisesta eheydestä tai Girl Sailorin rauhoittavasta herkkyydestä. Melodioissa ja soitossa on tiettyä notkeutta, jota joskus tuntee nykyään kuulevan liian harvoin. Olettaisin, että tämä kertoo itsevarmuudesta.