Tuomo: My Thing

Jupiter

Groove-kiipparisti Tuomo Prättälän cv on sen verran moniyhtyeinen, että maallikolle riittänee muistisääntö: mikäli bändin nimessä on q-kirjain, on hyvin todennäköistä, että Prättälä on mukana. Pienet, suomalaiset nuorenpolven groove-piirin osat ovat hioneet toisensa huippuunsa, seurauksena musiikkia, jollaista ei olisi voinut kuvitellakaan kenenkään julkaisevan maassamme vielä edes 10 vuotta sitten. Monta kertaa sinänsä lupaavat afroapinoinnit ovat kaatuneet tönkköön perttisalolainen-englantiin, mutta nyt liikutaan niin lähellä amerikkalaisen mustanmiehuuden rajaa kuin vain mahdollista on.

Tuomon smoothia, eleganttia jazz-soulia funk-maustein on jo osapuilleen miljoona kertaa ehditty verrata Curtis Mayfieldiin ja Stevie Wonderiin. Satsi on ennenkuulumattoman isoa jousineen, torvineen kaikkineen, soundtrack-assosiaatiot pukkaavat jatkuvasti pintaan: kuulija pystyy helposti näkemään silmissään 70-luvun suurkaupunkiin sijoittuvan poliisielokuvan tai toistensa lomitse läästiytyvät kaakaonväriset, kiiltävänhikiset ihot. Oma näkemykseni on, että soul on parhaimmillaan, kun se on rosoisimmillaan ja hektillisimmillään: slowareiden kanssa onkin sitten oltava vastaavasti hyvin tarkkana. Kirpakoita menoraitoja löytyy ainakin Don’t Take It Too Hardin, Sorry When I’m Gonen ja Ballroom Girlin verran. Sielua löytyy kyllä joka kappaleesta.

Levy on otettu vastaan niin palvovasti, että siitä hädin tuskin uskaltaa etsiä miinuksia, saa vielä haurun maineen, jösses. Levyn ongelmat liittyvät paitsi esikuviin, myös siihen ”kansainvälisten mittojen” täyttymiseen. Kappaleet on hiottu huippuunsa, ja taustat ovat täynnä tavaraa. Pornoon ”c-kasettifunkkiin” ja rupiseen motowniin tottuneille Tuomo antanee kikkailevan ja hiettömän kuvan. Ulkomaille selvästi suunnataan loppupeleissä, kun tyylikäs kansikin on ameriikankielellä. Välillä kuulostetaan enemmän wonderilta kuin wonder itse. Kappaleiden sävellykselliset esikuvat paistavat paikoitellen liikaa läpi, ja artisti jää täydellisiksi viilaamiensa tyylien vangiksi. Mainion imitoinnin lomasta koetin korva tarkkana kuunnella, että josko siellä jossain kohtaa Tuomo Prättäläkin toisi itseään esille, hankalaa oli. Vara-wondereiden määrä on maailmassa varmasti hyvin korkea, joka maassa lienee omansa. Joten saattaapi olla, että Tuomon on hankala erottua, kun internationaalille tasolle mennään. En tietenkään tarkoita, että pitäisi heittäytyä kornille suomi-perkele-sauna-makkara –tasolle, vaan tiettyä livemäisyyttä, veijarimaisuutta, omaa elämää, sitä vain jäin kaipaamaan. Släppibasson lisäksi, tietty.

Tuomon omin sanoin, My Wish –piisistä: ”I wish I could write a song that was truly my own”. Ei muuta kuin rohkeutta ja hulluutta kehiin, seuraavaa levyäsi odotellaan jo nyt!

No, Suomi on joka tapauksessa valloitettu. Uskottava se on, tämä levy sijoittui tuoreeltaan valtakunnallisessa levylistassa kahdeksanneksi, mikä on hyvin! Tällainen luo uskoa tulevaisuuteen ja saa optimistiselle mielelle. Emme olekaan ihan 100-prosenttista hevikansaa, kuten toukokuussa 2006 annettiin ymmärtää. Hyvän musiikin ystävät ovat nyt ihailtavasti vetäneet yhtä köyttä, eivätkä odotelleet levyn hinnan putoamista. Vuodesta 2007 on tulossa hitonmoinen vuosi suomalaisen mustan rytmimusiikin kannalta, sillä muidenkin tekijämiesten julkaisuja on odotettavissa…