Car Bomb: Centralia

Relapse

Mikä määrä taidokkuutta on tarpeeksi? Missä vaiheessa kikkailu muuttuu sietämättömäksi? Long Islandin matikkacorebändi Car Bomb ei tee kuulijan hommaa helpoksi – 11 raitaa aloitus/pysähdys/suunnanmuutos-rytkettä sisältävä Centralia on kertakaikkisen hankala pala metallia sulatettavaksi.

Car Bombin musiikki koostuu raskaista riffeistä, oksuvokaaleista, yllättävistä temponvaihdoksista, kitarakirskunnasta ja välillä jopa rauhoittavista suvantokohdista. Paperilla tällainen keitos vaikuttaa näin mätön ja sivalluksen ystävälle hyvältä reseptiltä. Parin ensimmäisen kappaleen aikana mätkitään niin, että tuntuu. Ja juuri kun luulee saavansa otteen meiningistä ja voivansa pysähtyä nautiskelemaan riffiä tai blastbiittiä, muutetaan suuntaa. Musiikilliset u-käännökset alkavat kuitenkin viimeistään levyn puolivälin kääntyä itseään vastaan ja levy muuttuu yhdentekeväksi virraksi äärimmäisiä purskeita. Hengen haukkomisen sijaan uhkana on pitkästyminen ja sormen hakeutuminen skip-nappulan tietämille. Eihän äärimusiikin pitäisi tylsää olla? Ei Centralia periaatteessa olekaan, yksittäisinä annoksina, mutta pidemmän päälle mättää.

Otetaanpa Car Bombin leikkausliimaus-estetiikasta esimerkki ja valitaan tarkempaan analyysiin sterkkojen shufflen arpoma biisi. Kappale numero 4, Cellophane Stiletto, kestää vajaat kolme minuuttia ja sisältää pikaisen kuuntelun ja ynnäämisen perusteella ainakin viitisentoista erilaista osaa. Kappaleessa on ihan kaikki, mitä Car Bomb osaa tehdä: rouhimista, tuplabasarin mätkettä, parinkin pysähdyksen verran eteeristä tunnelmointia, huutoa ja karjumista. Pirullinen biisi ja oikein hyvää menoa, mutta ei tätä koko levyllistä jaksa. Mielenkiinnon ylläpitämiseksi pitäisi tehdä jotain muutakin kuin ajaa päämäärättömästi sata lasissa.

Car Bomb on taidokas bändi, mutta tarvitsisi musiikkiinsa enemmän sisältöä ja suuntaa. Jos haluan kuunnella math corea, valitsen mieluummin kotimaisen Frivolvolin. Ei Centraliassa sinänsä muuta vikaa ole kuin levyn tavaton yksiulotteisuus. Mutta olisipa kyllä hauska todistaa, miten heput toteuttavat metalliverkosta ja piikkilangasta kudotut kappaleensa livenä. Ja aivan varmasti näillä taidoilla voitaisiin tehdä mielenkiintoista musiikkia levyltäkin kuunneltavaksi.