The Flaming Lips: Yoshimi Battles The Pink Robots

Warner Bros.

The Flaming Lips on kadehdittavassa asemassa. Sen jokainen uusi levytys on tapaus jota ensin odotetaan kuukausitolkulla ilman mitään tietoa tai suuntaviivoja tulevasta. Sitten kun levy salakavalasti vihdoin julkaistaan, alkaa hämmästely ja setviminen siitä mitä tästä nyt sitten pitäisi oikeastaan ajatella. Varmaa on ainoastaan se että soraääniä ei kuulu, ainakaan ääneen sanottuna – bändi kun on viimeisimmistä levyistään saanut ainoastaan yksipuolisia kehua toisensa perään. Pohjan on tultava vastaan jossain vaiheessa, mutta vielä Yoshimin kyydissä bändi ratsastaa vielä aivan aallonharjalla.

Selkeämmin sanottuna: Flaming Lips tekee mitä lystää – muut seuraavat perästä, ja yleensä ylistäen. Huippunsa tämä hehkutus saavutti vuoden 1999 The Soft Bulletin-levyllä, joka useamman median ja henkilön toimesta nostettiin harvalukuiseen ”klassikko jo syntyessään”-kastiin. Voin helposti kuvitella että niille jotka tällöin vasta tutustuivat bändiin, levy aiheutti todellisia väristyksiä, mutta vanhempaan materiaaliin tutustuneille tämä ei ollut yllätys. Jo vuoden 1995 Clouds Taste Metallic-kiekolla Flaming Lipsit tekivät lopullisen pesäeron vallinneeseen alternative-ilmastoon ja jälki-grungeiluun ja loivat oman tyylinsä, jonka mahduttaminen mihinkään olemassa olevaan kategoriaan ei ollut mahdollista. Levyä seuranutta maailmankiertuetta todistaneet tietänevät vallan hyvin kuinka korkeisiin sfääreihin oikeasti psykedeelinen rock-show voi nousta.

Takasin tähän päivään; Yoshimi Battles The Pink Robotsin resepti on seuraavanlainen. Pohjimmiltaan yksinkertaisen tarttuviin popbiiseihin on sotkettu yltäkylläisesti raitoja ja tavaraa (lue=legendaarisia ”outoja ääniä”, dialoginpätkiä, elektronista pulputusta, rumpukonetta, jousia, koskettimia jne.), joiden väleihin sijoitetut instrumentaalipätkät luovat levylle jatkuvan ja elokuvallisen tunnelman. Lisäksi pää-arkkitehti Wayne Coynen luoma teemallinen tarina Yoshimi-tytön kamppailusta vähemmän pelottavia pinkki-hirviöitä vastaan vahvistaa tätä yhtenäistä konseptia.

Yoshimi on jopa The Soft Bulletinia helpommin lähestyttävä levy. Aiemmat kitarasurinat ovat niin kaukaista menneisyyttä että tältä levyltä jo yhdenkin sähköisen kuusikielis-riffin löytäminen teettää vaikeuksia – nyt Flaming Lipsin soundimaailmaa hallitsevat koukukas basso ja rujo perkussio-osasto, erittäin mielikuvituksekkaasti käytetyn kosketinarsenaalin lisäksi. Akustista kitaraa Coyne ei toki ole täysin hylännyt ja hyvä niin, sen helkkyvä sointi tuo moniin biiseihin lopullista rikkautta ja ajattomuutta. Ainoa kauneusvirhe jonka bändi on levylle päästänyt, on nimikappaleen Part 2-versio. Välisoitoksi kappale olisi kenties sopinut, mutta kolmen minuutin roiskinta menee jo överiksi. Tälläisestä pikkuseikasta nipottaminen tuntuu hieman turhalta, sillä Yoshimi Battles The Pink Robots on loppupeleissä nerokas levy. Se sisältää 47 minuuttia kaunista ja viisasta popmusiikkia, joka taatusti kestää pitkää kuuntelua ja totaalista syventymistä.