The Good, the Bad and the Queen: The Good, the Bad and the Queen

Parlophone

Damon Albarn on noussut vauhdilla vanhemman musiikillisen valtiomiehen asemaan, se on todettu jo monessa l�hteess�. T�m� on niit� harvoja hetki�, jolloin jokin pop-musiikin k��nne on oikeasti yll�tt�nyt minut. Ensimm�inen kontaktini mieheen oli n�et Blurin Country Housen video, jossa h�n rallatteli kevytt� yhteiskuntakritiikkia hein�kasassa sika vieress��n. Nyt t�m� projektien Tonava k�y l�pi tyylilajeja davidbowiemaisella tahdilla, ja ovelalla tukimedioiden k�yt�ll� saa niille maksimaalisen julkisuuden. Albarn ei kuitenkaan ole Bowie, joka muutti kaiken mihin koski sek� itsens� n�k�iseksi ett� merkitt�v�ksi. Mutta h�n ei ole my�sk��n Mike Patton, joka tuhlaa lahjojaan juosten kustuihin projekteihin. Sen sijaan Damon n�kee kovasti vaivaa ollakseen originelli, ja lopputulos on l�hemp�n� t�t�, kuin mihin t�ll� tapaa yleens� p��st��n.

My�s yhtyeen muilla j�senill� on kovat meriitit: Paul Simonon pist�� bassoa paskaksi yhdess� rock-historan kuuluisimmista levynkansista, Tony Allen poltti pilve� Fela Kutin kanssa, ja 35-vuotias Simon Tong soittaa nyt jo nelj�nness� maailmanlaajuisessa hittiyhtyees�. Jos siis hetken aikaan tarkastelemme GB&Q:ta superb�ndin�, pist�� korvaan er�s yll�tt�v� yksityiskohta: kaikki n�m� hienot muusikot yritt�v�t kovasti olla tuomatta itse��n esille. V�h�eleisiss� kappaleissa heid�n panoksensa hukkuu Albarnin soittamien koskettimien ja tuottaja Danger Mousen huolella luomien tekstuurien alle. Toki voi sanoa heid�n tehneen juuri t�t� aiemmissakin yhtyeiss��n, ja ett� on vain hyv� jos artisti osaa alistaa oman egonsa kokonaisuudelle. Silti, levy on t�llaisena sittenkin l�hemp�n� Albarnin sooloprojektia - kuten alunpit�en oli tarkoitus - kuin kollektiivin tuotosta, eik� t�m� ole hyv� asia. T�t� levy� on nimitt�in mielenkiintoisempi analysoida kuin kuunnella.

Albumin ainoa itsekseen esiin nouseva raita on ensisingle Herculean, joka luo hienon kontrastin uneliaan, vahvasti efektoitu dub-taustansa ja morriconelaisesta epiikasta muistuttavan viheltelyn v�lille. Biisi tuo kyll� kovasti mieleen Airin esikoisalbumin... Muuten levy on t�ynn� luonnosmaisia kappaleita, jotka satunnaisista melodisista koukuistaan huolimatta j��v�t sis��np�ink��ntyneeksi, et�iseksi tunnelmoinniksi, joka ei etene minnek��n. Kerta kerran j�lkeen levy on soljunut ohi korvieni, mutta yhteytt� v�lillemme ei ole syntynyt. S��li, sill� maailma tarvitsee kunnianhimoisia muusikoita, jotka ovat valmiita hylk��m��n aiemmat kuvionsa, ja heitt�ytym��n uusiin. Siksi t�m�n levyn tuottama pettymys ei est� minua odottamasta mielenkiinnolla, mihin Albarn seuraavaksi ryhtyy.