Julkaistu: 06.02.2007
Arvostelija: Mikko Heimola
Parlophone
Damon Albarn on noussut vauhdilla vanhemman musiikillisen valtiomiehen asemaan, se on todettu jo monessa lähteessä. Tämä on niitä harvoja hetkiä, jolloin jokin pop-musiikin käänne on oikeasti yllättänyt minut. Ensimmäinen kontaktini mieheen oli näet Blurin Country Housen video, jossa hän rallatteli kevyttä yhteiskuntakritiikkia heinäkasassa sika vieressään. Nyt tämä projektien Tonava käy läpi tyylilajeja davidbowiemaisella tahdilla, ja ovelalla tukimedioiden käytöllä saa niille maksimaalisen julkisuuden. Albarn ei kuitenkaan ole Bowie, joka muutti kaiken mihin koski sekä itsensä näköiseksi että merkittäväksi. Mutta hän ei ole myöskään Mike Patton, joka tuhlaa lahjojaan juosten kustuihin projekteihin. Sen sijaan Damon näkee kovasti vaivaa ollakseen originelli, ja lopputulos on lähempänä tätä, kuin mihin tällä tapaa yleensä päästään.
Myös yhtyeen muilla jäsenillä on kovat meriitit: Paul Simonon pistää bassoa paskaksi yhdessä rock-historan kuuluisimmista levynkansista, Tony Allen poltti pilveä Fela Kutin kanssa, ja 35-vuotias Simon Tong soittaa nyt jo neljännessä maailmanlaajuisessa hittiyhtyeesä. Jos siis hetken aikaan tarkastelemme GB&Q:ta superbändinä, pistää korvaan eräs yllättävä yksityiskohta: kaikki nämä hienot muusikot yrittävät kovasti olla tuomatta itseään esille. Vähäeleisissä kappaleissa heidän panoksensa hukkuu Albarnin soittamien koskettimien ja tuottaja Danger Mousen huolella luomien tekstuurien alle. Toki voi sanoa heidän tehneen juuri tätä aiemmissakin yhtyeissään, ja että on vain hyvä jos artisti osaa alistaa oman egonsa kokonaisuudelle. Silti, levy on tällaisena sittenkin lähempänä Albarnin sooloprojektia - kuten alunpitäen oli tarkoitus - kuin kollektiivin tuotosta, eikä tämä ole hyvä asia. Tätä levyä on nimittäin mielenkiintoisempi analysoida kuin kuunnella.
Albumin ainoa itsekseen esiin nouseva raita on ensisingle Herculean, joka luo hienon kontrastin uneliaan, vahvasti efektoitu dub-taustansa ja morriconelaisesta epiikasta muistuttavan viheltelyn välille. Biisi tuo kyllä kovasti mieleen Airin esikoisalbumin... Muuten levy on täynnä luonnosmaisia kappaleita, jotka satunnaisista melodisista koukuistaan huolimatta jäävät sisäänpäinkääntyneeksi, etäiseksi tunnelmoinniksi, joka ei etene minnekään. Kerta kerran jälkeen levy on soljunut ohi korvieni, mutta yhteyttä välillemme ei ole syntynyt. Sääli, sillä maailma tarvitsee kunnianhimoisia muusikoita, jotka ovat valmiita hylkäämään aiemmat kuvionsa, ja heittäytymään uusiin. Siksi tämän levyn tuottama pettymys ei estä minua odottamasta mielenkiinnolla, mihin Albarn seuraavaksi ryhtyy.
Blurin ja Gorillazin Damon Albarn kokosi superyhtyeen, jossa vaikuttavat The Clashin Paul Simonon, Fela Kutin kanssa työskennellyt Tony Allen sekä jo neljännessä hittiyhtyeessään soittava Simon Tong.
Kotisivut: www.thegoodthebadandthequeen.com
(Päivitetty 31.12.2007)
