Minsk: The Ritual Fires of Abandonment

Relapse

Tunti musiikkia ja kuusi biisiä; tämä ryhmä ei turhia hoppuile. Minskin toinen pitkäsoitto The Ritual Fires of Abandonment kaappaa kuin varkain mukaansa vaellukselle jonnekin lähikauppaa kauemmas. Pirullisen hyvin tämä hitaasti kulkeva, soundimaailman ajama tunnelmallinen musiikki toimiikin matkaseurana näin pakkasen kiristyessä ulkona. Eipä tarvitse pistää nenää pihalle palelemaan.

Minskin kaverit tulevat uneliaasta Peorian pikkukaupungista ja sykkivästä Chicagosta. Urbaanit ääripäät kuuluvat myös musiikissa. Uinuvista lähtökohdista hitaasti, mutta varmasti edeten päästään lopulta metallipurkauksiin asti. Maaseudusta muistuttaa kiireettömän vaelteleva yleisilme, tuulisen kaupungin maisemat piirtyvät soinnin raaemmissa sävyissä. Kaiken yllä häilyy painostava tummuus, joka ilmeisesti kumpuaa tuosta yhtyeelle nimen antaneesta Valko-Venäjän metropolista. Kitarat ja kaiuttimia kiertelevät syntetisaattorimatot maalaavat kuvaa tuimasta arosta ja tundrasta. Välillä kirskuu, ääni iskee kuin aivan kuin metallisulatossa lentävät kipinät. Mitään teollisuusmetallia Minsk ei kuitenkaan ole. Yhtyeen orgaaninen soundi imee voimaa enemmänkin maalämmöstä kuin terästehtaan masuuneista.

Tool tulee mieleen useammin kuin kerran. Suurin piirtein samoilla laduilla operoiviin maanmiehiinsä verrattuna Minsk on metallisempi ja tietyllä tapaa armottomampikin. Toolia kuunneltuaan on tottunut perkussiiviseen ilmaisuun ja pitkiin kappaleisiin. Vänkyröitä tahtilajeja ei The Ritual Fires of Abandonmentilla harrasteta - homman päämäärä on alusta asti selkeästi nähtävillä eikä sivupoluille tarvitse poiketa. Välillä tosin vieraillaan metallisemman post-rockin tontilla ja yllättäen saksofoniakin kuullaan parilla raidalla.

Soitto on ensiluokkaista, ja etenkin perkussiotekstuureita kuuntelee korvat höröllä. Itsetarkoituksellinen kikkailu on kuitenkin jätetty onneksi Dream Theatherille ja kaltaisilleen pompööseille viritelmille. Soittimet ja ihmisäänet ovat alisteisia biiseille, eikä näiden järkäleiden muoto välttämättä pysyisi näin hyvin hallinnassa mikäli jokainen bändin jäsen päättäisi runkata soitintaan minkä kykenee. Taituruuttaan kun voi esittää muutenkin kuin soittamalla mahdollisimman nopeasti.

Metallia julkaistaan Suomessa ja maailmalla suorastaan perkeleellisiä määriä. Kun kaikesta, metallistakin, on vähintään 90 prosenttia paskaa, meinaa joskus usko loppua tuotantokoneistojen suoltaessa ihvettä ja niljaa. Minskin jälkeen jaksaa onneksi taas odottaa, että tänäkin vuonna tulee uusi Blood Mountain tai Altar. Jos ei tule, tämä kelpaa ainakin minulle.