Rotting Christ: Theogonia

Season Of Mist

Kun Rotting Christin Theogonia tipahti luukusta, oli ensireaktioni kahtalainen. Ihan kiva, että promopinosta löytyi edes jokin tuttu nimi. Mutta jaksavatko jonkun 20 vuotta painaneen muinaisjäänteen vanhan lämmittelyt enää kiinnostaa? Pari kuuntelua, ja olin älläkällä lyöty. Tämähän on kova lätty! Ja irtiotto kahteen mätänevän ristuksen aiempaan levyyn, joita olen kuullut, on selvä. Verrattuna vuoden 1996 Triachy of the Lost Loversin laiskaan ja tunnelmoivaan riffittelyyn meininki on nyt todella aggressiivista. Kautta albumin biisejä kuljettavat tiukat, mutta ohuet, pintaan nostetut kitarariffit. Tunnelma on todella intensiivinen, etenkin kun edellistä Sanctus Diavolos -levyä leimannut ylenmääräinen pauhu on karsittu pois.

Nautittavaksi tämän peruslinjan tekevät pitkin matkaa ripotellut pienet poikkeukset: Enuma Elish maustaa industrial-mäiskettään Lähi-Idän musiikista lainatulla melodialla ja vokaalisamplella. Kosketinvetoinen Phobos´ Synagogue on puolestaan vanhahtavaa bläkkistunnelmointia. Wagneriaanista kuoroa käytetään nyt erottuvasti vain Gaia Telluksessa, mutta erinomaisen Nemecic-biisin folkahtava synapillimelodia ja sen taustalla hoilaava mieskööri tuovat mieleen erään toisen välimerellisen yhtyeen, elikkä Moonspellin. Arvoisensa päätöksen levy saa verkkaisessa Threnodyssa, jonka kannattelevaa riffiä jaksetaan ehitellä kutkuttavan kärsivällisesti. Joskus vanhatkin pirut osaavat.