Jukeboss

Ensimmäisillä kuunteluilla vuodesta 1996 toimineen trion säröpop-indiejohdannainen ei tuntuisi kokeneen kovinkaan suuria muutoksia aiemmin kuultuun. Vino ja vauhdikkaasti junnaava säröjuna on yksiraiteisuuden vaikutelmastaan huolimatta kohtuullisen ilmeikästä ja persoonallista, Vilun haastava laulutulkinta toimii hyvin soiton kuorrutteena. Parin ryminäraidan jälkeen Maisema suriseva näppäilevyys antaa pienen hengähdystauon, jonka jälkeen biisin tarttuva kertsi kirkastuu entisestään. Samoin Kuoleman kirjan hiljaisemmin jumittava ilme tuo mukavasti vaihtelua. Lopun kiihdyttely ja pa-da-ta-daa-da-lallattelu on koko levyn viihdyttävintä antia. Opas on kuin sekoitus alkuaikojen Apulannan räkäistä säröä ja samoin varhaisen YUP:n Jumalan riivaamaa, sylkeä lennättävää vinksahtuneisuutta. Ehkä tarttuvimpina yksittäisinä kappaleina nostaisin esiin haikean Haaveet -biisin loppuhuiluineen sekä vastakohtaisesti levyn raivoikkaimman ja raskaimman Puujunan. Paras kertsi on Kaivostyöläisessä. Ohilyöntejä ei levylle ole päästetty.

Se mikä useamman kuuntelun jälkeen alkaa levyltä nousta, on biisien psykologiset, mielen sisäisiä aaveita ja erilaisia angsti-tiloja tutkailevat lyriikat, jotka Sur-rurin punk-muodossa eivät unohda myöskään nauraa itselleen. Soiton kokonaisuudessa maistuu entistä enemmän oman tekemisen antama iloinen rentous, joka piileskelee heti soiton ”vihaisen” ulkokuoren alla. Kolmikon omaperäinen, mm. Radiopuhelimien suuntaan kumartava soundi jakaa varmasti mielipiteet – jos ei punkin ja säröpaahdon pop-risteys innosta, ei kannata suotta paneutua bändiin. Jos moiseen uskaltautuu, huomaa että yhtyeen junnaava räminä on kaikesta vauhdikkuudestaan huolimatta äärimmäisen hallittua ja suunnitellun tiukasta ilmeestä huolimatta yllättävän kepeää. Yhtyehän on kuin suomenkielinen ja popimpi punk-versio turhan aikaisin lopettaneesta Sergiosta. Tosin myös sillä erotuksella, että Sur-rur osaa nauraa itselleen. Uurnapölyjen paluulla kolmikko alkaa pikkuhiljaa saada kaavastaan muokattua oikeasti syvällistä muottia.