Johnny Superhero: Finally Nowhere

Pääosin Turusta tuleva Johnny Superhero on valjastanut supervoimansa rämisevän kitarapopin tekemiseen, jossa on kuultavissa raukeaa irtonaisuutta. Supersankarin ei tarvinnekaan pusertaa väkinäisesti, vaan soinnut irtonevat helposti. Hyvällä tavalla horjuva soitto tuo välillä mieleen The Pavementin, välillä taas kitarat kirskuvat kuin Weezerillä parhaimmillaan. Vaikutteet häilyvät pinnan alla, mutta Johnny Superheron ote kitaralaudoistaan on aivan omaa luokkaansa.

Jo aloitusbiisin Keyscenen dynamiikan taju ja shoegazingista ammentava, kitarameren päällä lepäävä, vellova äänimaailma antaa ymmärtää, että Johnny Superhero ymmärtää nyanssien päälle. Lift-Offs In The End Of July on nimestään huolimatta suoraviivainen, indiesti suriseva kitarockvetäisy. Parhaimmillaan bändi on Settle Downin, Missing Childrenin ja Compromisen kaltaisissa nyrjähtäneissä ja maanisissa, mutta samalla tarttuvissa kappaleissa. The Butcher´s Knifen kitaratempoiluista ja kirkuvista vokaaleista tulee mieleen jopa The Pixies. In Another Castle ja akustisesti helkkäävä We´ll Keep Running Till We´re Nowhere todistavat, että rauhallisempikin materiaali toimii kunnioitettavan hyvin. Kitaristi-vokalisti Antti Reikko hoitaa laulutonttinsa rauhallisesti mutta kauttaaltaan mallikkaasti.

Finally Nowhere on yhtyeen toinen omakustannelevy, ja se on enimmäkseen nauhoitettu kotioloissa. Lopputulos kuulostaa laadukkaalta, eikä resurssien niukkuutta juuri soundista kuule. Yhdyn levyn saatekirjeessä esitettyyn toiveeseen, että "ehkä seuraavalla kerralla ei tarvitse tehdä kaikkia levynkansia käsin". Ei siksi, että kansissa olisi jotain valittamista, vaan siksi, että kyllä näin oivan kokonpanon soisi löytävän kodin ilman röntgenkatsettakin.