Wee People: Finally

Wee People / Comrade Publishing

Kaustislähtöinen Harri Kentala on mustankuuloisen kitaran ja räppäröinnin taitava hiljainen osaaja, joka sijoittui euroviisukarsinnoissa toiseksi vuonna jarisillanpää. Nyt, vuoden 2006 lopussa, Kentala on jälleen ajankohtainen, koska aikoo päästä edustamaan euroviisuissa maatamme kotikentällä, vuonna 1 jL (= jälkeen Lordin). Monella taholla on jälleen kuulunut, että kuka v**** kentala siitä huolimatta, että samat kotisohvakriitikot marmattavat siitä, miten aina samat naamat ovat joka paikassa, eikä uusia näy. Näin ollen on ehkä vain hyvä, että Kentalan groovefunk-yhtyeen Wee Peoplen jo jokin aika sitten ilmestynyt levy otetaan käsittelyyn vasta tässä vaiheessa. Huomioitava on, että Kentala tekee keikkaa myös Kentala –nimellä, mikä on eri asia kuin tämä kokoonpano.

Wee Peoplesta on hankala kirjoittaa ilman, että se kuulostaa puffilta. Omien sanojensa mukaan WP soittaa ”militanttia funkkia”. Suurimmalle osalle 90-luvun musiikin hallitsevista kuulijoista varmasti pomppaavat korvaan Red Hot Chili Peppers –vivahteet, itselleni Wee People esittäytyy omanlaisena synteesinä, jolle joko ei kannata etsiä vertailukohtia lainkaan, tai sitten täytyy läiskäistä niitä saman tien tuhat tiskiin. No, jotakuinkin bootsymäisen mojovilla soundeilla starttaava (ja loppuva) platta ilmaisee jo alkumetreillään, että nyt ei vasurilla vedellä. Tiukkuus jatkuu kautta linjan ja halki raitojen, missään ei ole tyhjäkäyntiä / p-funkille tyypillistä paikallaanpolkevaa fiilistelyä, viulukoneslowareista puhumattakaan.

Wee People tarjoilee miellyttävän kompakteja pyrähdyksiä, joiden aihealueissakaan ei sorruta lepertelyihin. Hitein raita on Shaky Ground, jossa ryöpytetään ketkua ”kaveria”, joka ei ole maksanut vippiään. Kun päivänä eräänä aletaan väsätä Suomi-funkin klassikkolistoja, ainakin tämä kappale pitäisi muistaa. Pitkälle ollaan tultu Kojon ja kumppaneiden Madame George –ajoista, ja hyvä niin! Wee Peoplen funk on tyinevää, juuri sopivasti viilattua, herkullisiksi mietittyine soundeineen ja diabolisen tarttuvine riffeineen kaikkineen. Englanti on sujuvaa, tiukka konekivääriys ja letkeä vallimaisuus ovat tasapainossa etenkin kappaleessa Let´s Be Friends.

Wee Peoplen -kuten monen muunkin erinomaisen suomalaisyhtyeen- ongelma on tietenkin (2000-luvun) levybisneksen asettamat vaatimukset. Englanninkielisyys ei edelleenkään ”myy”, ja kun f-sanojakin viljellään, on yhtye harmillisesti tuomittu sinne ”marginaaliin”, jossa jostain kumman syystä tehdään 90 prosenttia kaikesta hyvästä ja/eli rosoisemmasta suomalaisesta musiikista. No, Fuck the Rules, I Can Choose, ja toivottavasti myös ostava groovemusiikkiyleisö ajattelee niin.

Yhtyeet tuppaavat henkilöitymään laulusolistiinsa, ja Wee Peoplekin on helposti se ”Kentalan pändi”. Painotettakoon kuitenkin vielä erikseen trion yhteispeliä: rumpali Tomi Havinen ja basisti JM Rautiainen tekevät loisteliasta, tarkkaa työtä, minkä myötä vain lyriikoista yksin vastaava Suomen Prince pääsee todella oikeuksiinsa. Tiedän: tuo arvonimi on korneista kornein, mutta kuvaava se on. Jotkut saattavat kritisoida näitä lahkeet vipattamaan saavia kappaleita tosikkomaisiksi, mutta paikoittainen alakuloisuus voitaneen panna suomalais-ugrilaisuuden piikkiin, ja tuohan eternalerectioninomaista turskeutta peliin raita Mountains of Love. Eikä tätä musiikkia kannata mielestäni väkinäisellä, steviewondermaisella makeudella vesittääkään. Kansivihon viimeisen sivun bändikuva maireista unelmavävyistä sitä paitsi kertoo hyväntuulisuudessaan siitä, ettei Kentalan ”Stay True” –ideologiaa toteuteta verissä päin.

Wee Peoplen ”Finally” on tämän viimeisiään vetelevän vuoden tärkeimpiä suomalaisia rytmimusiikkiäänitteitä. Itäisiltä skandinaaveilta onnistuu myös Tight Funk Hallelujah.