Solefald: Black For Death – An Icelandic Odyssey Part II

Season Of Mist

”...ja tuon mustan meren keskellä karahti Solefaldin viikinkipursi lopulta tummiin kallioihin, eikä sankareistamme kuultu sen jälkeen enää mitään.” Näinkö päättyy Lars Are ”Lazare” Nedlandin ja Cornelius Jakhellnin yhteinen saaga, joka alkoi vuonna 1997 vuonojen rantoja vavisuttaneella The Linear Scaffold albumilla?

Vuosikymmenen verran metallin häiriintyneimpiä ja oudoimpia kolkkia tutkinut Solefald on jo aiemmilla albumeillaan yhdistellyt valoa kaihtavaan metalliinsa vaikka mitä. Vuonna 1999 julkaistu Neonism rikkoi aikanaan kaikki mahdoliset rajat, eikä bändiltä ole sen jälkeen tarvinnut odottaa juuri muuta kuin mahdotonta. Tässä valossa An Icelandic Odyssey on osoittautunut kokonaisuutena (väärällä tavalla) äärimmäisen epätasaiseksi, heikoksi sekä suorastaan tekotaiteellisuudelta haiskahtavaksi tekeleeksi.

Kappaleiden rakenteet notkuvat loputtomien yksityiskohtien, liiallisen kerrostamisen sekä sekavuuteen taipuvaisen sovitustyön alla. Tavoitteena on varmaankin ollut transsimaisen tilan saavuttaminen kakofonisen pyörteen avulla, mutta saavutettu lopputulos on jotain huomattavasti vähemmän mairittelevaa. Sävellysten teemat karkaavat toistuvasti ulottumattomiin, eivätkä liimatun tuntuiset saumat pysty pitämään eri elementtejä riittävästi yhdessä. Sekavuutta lisää entisestään vokalisointi, joka koostuu sattumanvaraisesti melodisesta laulusta, eri tyyppisestä huutamisesta, puheesta sekä örinä mörinästä ilman.

Erilaisuuden ja outouden noustessa itseisarvoksi menetetään yllätyksellisyyden etu, eikä ohutta ideapankkia voi korvata vain surrealistisilla näyillä. Tähän mennessä Solefaldin suurin etu on ollut sen ilmiömäinen tilanteentaju, mikä on auttanut sujuvaan luovintaan vaikeissakin tilanteissa. Nyt kaksikko puristaa musiikkiaan rystyset valkoisina ja valinnanvapaudesta on muodostunut vankila. Ehkäpä Solefaldin olisi aika lopettaa, tai keskittyä johonkin tyystin uuteen suuntaan, sillä tällaisenaan bändi on vain irvikuva menneestä.