Deftones: Saturday Night Wrist

Maverick

Deftones on tehnyt pitkän ja komean uran soittamalla ahdistavaa musiikkia, joka melankoliassa rypevässä sisäänlämpiävyydessään purskahtelee patoutunatta raivoa. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että neljännen, bändin omaa nimeä kantavan levyn kohdalla väsymyksen merkkejä oli jo huomattavissa. Samansuuntaisia singnaaleja antoi myös tämän jälkeen julkaistu b-puoli-kokoelma ja laulaja Chino Morenon karkaaminen Team Sleep -projektinsa pariin. Reilun kolmen vuoden jälkeen saatiin kuitenkin aikaan levy, joka ei anna kuvaa kovinkaan yhtenäisestä tai parhaimmassa vedossa olevasta bändistä.

Jos Team Sleep -bändiä on kuunnellut, niin suunnan muutos ei tule yllätyksenä, mutta siitä huolimatta levy yllättää. En ole mikään eheiden kokonaisuuksien perään huutelija, mutta aina levyn repaleisuus ei ole hyväksi. Saturday Night Wrist eroaa merkittävästi Deftonesin edellisistä levyistä, sillä välillä meininki on höyhenen kevyttä. Parhaimmillaan tämä toimiikin, kuten kauniissa Hole In The Earthissa, jossa on samaa herkkyyttä kuin vaikka mainiossa Around The Furilta löytyvässä Be Quiet And Drivessa (Far Away). Välillä sitten mennään tuhatta ja sataa kolisten metsään, kuten Pink Cellphonessa, jossa aiheena ovat mm. valtio, jumala, peppupano, kakka, ympärileikkaus ja britit. Olisivat jättäneet kipaleen edes levyn vikaksi biisiksi, mutta ei.

Vaikka Saturday Night Wrist ei ole kehno, kyseessä on Deftonesin ehdottomasti huonoin levy. Tähän syynä lienee jäsenten erilaiset näkemykset siitä, minkälaista musiikkia pitäisi nykyään tehdä. Se tässä kuitenkin eniten vaivaa, että en koskaan olisi voinut kuvitella sanovani seuraavaa: uskomatonta kyllä, ensimmäistä kertaa Deftones onnistuu kuulostamaan paikoitellen hyvinkin mitäänsanomattomalta. Vaikka erinomaiset biisit, kuten Cherry Waves välillä herättelevät kuuntelemaan, niin saattaa levy helposti unohtua taustamusiikiksi. Tähän on tultu.