Jukeboss

Sad Days Indeed soittaa melodista mutta rokkaavaa musiikkia. Eikä siinä, se lienee geeneissä ja kromosomeissa. Sad Days Indeedin musiikki on poppaavaa punkkia tai punkkaavaa poppia, miten päin vain. Melodioita ja säröä siis. Vertailukohdiksi luetellaan muun muassa Leathetface ja China Drum. Kyllähän maailmaan aina yksi keskivertoa parempi melodinen surinapoppipunkkiorkka mahtuu.

Periaatteessa Sad Days Indeedin musiikki on läpi levyn aika pitkälti samasta puusta veistettyä. Säröä ja melodisia vokaaleita, emon suuntaan viittaillaan muttei onneksi niin paljon että alkaa tukahduttamaan. Parhaimmillaan meininki on kyllä varsin mainiota. Last Supper iskeytyy päähän saman tien kitaramelodioillaan. Jokaisesta biisistä löytyy kertosäe, joistakin jopa isohkonlainen. Ja jos ei ole tarttuvaa koukkua, niin sitten tiukempaa menoa. Harmittavasti vain isompia vaihteita käytellään hieman turhan säästeliäästi. Vastavuoroisesti hiljaisempaakin ilmaisua soisi olevan enemmän. Kun levy on täynnä kitaran säröä, alkaa välillä kaivata suvantokohtia ja seesteisempää äänimaisemaa. Roadblock hiljaisine säkeistöineen toimiikin juuri tästä syystä hyvin.

Levyn ongelmana on kuitenkin hiukan se sama, mikä punkkikiekoilla niin usein – kun varianssia on kuitenkin kohtuullisen vähän, alkaa homma puuduttamaan. Yhtye kun operoi kuitenkin suhteellisen kapealla sektorilla. Tosin oman tonttinsa bändi hoitaa kiitettävän hyvin. Sad Days Indeedin debyytti ei ole lainkaan huono levy ja tuntuu parin kuuntelukerran jälkeen kuulostavan huomattavasti paremmalta kuin aluksi. Melodioita jää päähän soimaan ja jippoja alkaa vähitellen erottamaan kokonaisuudesta. Jäämme odottelemaan, mitä tulevaisuus pitää sisällään. Livenähän tämä varmasti potkii.