Kenolamusic

Multimediakonsultit ovat täällä taas ainakin lähetteensä perusteella, ilmeisesti kolmannella albumillaan. Itselläni ensimmäinen reaktio oli tuskaisa ”Häh? Äääh.”, sillä heti oletin saavani nyt käsiini jotain keskinkertaista YUP-apinointia ja lässähtänyttä yritystä uuteen sarkasmipalkintoon. Kun taas katsoin biisien nimiä tarkemmin, ajattelin, että voi luoja, nyt tulee jotain puuduttavasti tuotettua julistusta. Vain kannen hivenen surrealismia sisältävä kuvitus nosti mielialaani.

Ensimmäiset pari raitaa, Vertauskuva ja Kontula, menivät hieman ohi korvieni. Mielikuvat olivat kumminkin jo hieman muuttuneet rockin yhtä aikaisen suoraviivaisuuden, mutta samalla tuotannossa ja lyriikoissa väijyvän vinoutuneisuuden takia. Nyt mieleeni tuli vain yksi bändi: Limonadi elohopea. En ole koskaan ollut mikään jo edesmenneen Limonadin suurimpia faneja, mutta tähän suuntaan viittaavakin viittaava materiaali on jo piristävämpää kuin maamme lukuisat CMX- tai Kotiteollisuus-kloonit. Kaikesta tästä vertailusta huolimatta hämmästykseni oli silti vähintäänkin suuri, kun tajusin, että kolmannella raidalla (Nummenmäen työväenmusiikkiorkesteri) on mukana vierailemassa Tero-Petri Suovanen, edellä mainitun orkesterin nokkamies! Ja katso, tapahtui ihme: koko loppualbumi olikin täyttä rautaa!

Pitkä jaarittelu johtaa vain yhteen lopputulokseen: Uimahallilta ostostielle ei ole YUP:ta, CMX:ää, Alangon veljeksiä tai edes Limonadia. Sen sijaan mielikuvat poikkeavat jossain sen tyyppisessä kuin Ultramariinin melodinen pop (Sannimari Tuomolan laulama lyhyt balladi Kapitalismi.) tai jopa Motelli Skronklen shamanistinen suhtautuminen säveltaiteeseen (Laulaja Jarmo Lundgrenin murina ja korina ja hmm… eläytymisen tuoksinta? Vertailuja ei vähennä myös soundien ajoittainen upeasta sovitusvuosta nouseva primitiivisyys.). Mikä parasta, Multimediakonsultit kuulostaa näistä mielleyhtymistä huolimatta vain itseltään.

Lyriikat eivät liiku odotetun suuntaisesti, mikä on tietenkin plussaa. Kapitalismi–biisin nimestä voisi päätellä monia mielleyhtymiä, mutta ei välttämättä sitä mitä se on todellisuudessa. Sävellykset ovat monipuolisia, mutta eivät toisiaan rikkovia. Kuunnelkaapa vaikka valtavan hienoa Helsinki–raitaa tai sitä seuraavaa Houtskäriä. Satunnaiset puhallinsoittimet ja koskettimien juhlat nousevat kappaleiden taustoilta esiin ilmavasti. Kappaleiden mietiskely ei ole varsinaisesti päälle sylkevän pistävää, vaan oikeasti jopa ovelaa, älykästäkin.

Jostain on valitettava, joten myönnän valehdelleeni yhdessä kohdassa: koko loppualbumi ei ole kolmannen raidan myötä silkkaa nautintoa. Sen sijaan, että konsultit fiksusti jättäisivät levyn todella komeaan kymmenenteen kappaleeseen, Sanoivat että saan mennä, he lisäävät loppuun todella epähauskan tai muutenkaan mitään muuta kuin inhoa sisällä väräyttävän Tuomari Nurmio/blues–parodian Tarjousmaksalaatikko. Renkutus on niin kuvottava kaikessa yrityksessään olla jotenkin hauska, että sen myötä tekisi mieli heittää muuten pätevä levy täysillä seinään, koska se pilaa kokonaisuuden. Jotain uutta suomalaista indietä hakeville levyä silti suosittelen lämmöllä, kunhan ohjelmoitte sen loppumaan ennen antikliimaksia.