Julkaistu: 07.08.2002
Arvostelija: Jari Jokirinne
Domino
Sebadohissa hieman Lou Barlowin varjoon jäänyt Jason Loewenstein iskee soolollaan varmaan paikkaan. Suoristetuista kurveista ja vahvemmin riffipohjaisista biiseistä huolimatta Loewensteinin debyytti on alusta loppuun sataprosenttista Sebadohia, jota ei ole edes vaivaannuttu päivittämään ajan tasalla. At Sixes & Sevens soi samalla räkäisyydellä kuin 90-luvun alkupuolen alternative-rokin todelliset kivijalat.
Itseäni Loewensteinin junnaaminen samoissa kaavoissa ainoastaan harmittaa – yleensä vahvojen johtohahmojen myötä bändeissään sivuosiin jättäytyneet/joutuneet (esim. George Harrison, Dave Grohl, James Iha) paljastavat vasta soololevyillään todelliset taitonsa. Nyt tuntuu kuin Jason vain toistaisi vanhoja tottumuksiaan sen enempää ajattelematta – ei näin puuduttavilla eväillä vielä levyä pitäisi tehdä. Riman mataluudesta vihjaisee H/M-biisin tyyppiset hahmotelmat, joita ei missään nimessä tulisi käyttää demo-tasoa pidemmällä. Kaiken (soittimet, laulu, biisit, tuotanto) itse tehneillä artisteilla on vaarana sokeutua oman materiaalin suhteen, nyt jos koskaan paskafiltterinä toimineella ulkopuolisella olisi ollut käyttöä.
Loewensteinin kynäilemistä biiseistä on totuttu sieltä täältä bongailemaan pieniä helmiä, mutta At Sixes & Sevensille ei näitä tähdenlentoja ole eksynyt. Lähimmäksi nousee Pavement-tyylinen Circles, joka näpsäyttää terävästi näpeille väsähtäneen rokkauksen lomassa. Silti, jos kaipaan muistutusta miehen kyvyistä, kaivan esiin Sebadohin Bubble & Scrape-vinyylin vuodelta 1993 ja laitan neulan alle kappaleen Happily Divided.
