My Chemical Romance: The Black Parade
Julkaistu: 01.12.2006
Arvostelija: Jari Jokirinne
Reprise
Mitä helvettiä on tapahtunut? Vielä muutama vuosi sitten My Chemical Romance oli ”vain” yksi potentiaalinen nuori bändi muiden joukossa, mutta nyt se läväyttää ilmoille levyn joka tasapuolisesti hämmästyttää, ihastuttaa ja ärsyttää. Ja kun asiaa tarkasti miettii, on tämän kaltainen aistien herättely nykypäivän rockissa lähes sukupuuttoon kuollut ilmiö. Toki Muse löi Black Holes & Revelationsilla monelta ilmat pihalle, eikä juuri valittamista ollut Placebon Medsissäkään, mutta näitä osattiin ainakin jollain tasolla odottaa. My Chemical Romance on sen sijaan tehnyt parissa vuodessa valtavan hyppäyksen kohti raskasta sarjaa.
Ja jos MCR nousee The Black Paraden kaltaisella levyllä maailman suurimmaksi bändiksi, on se sen täysin ansainnut. Muutamasta helposta – tai ainakin hieman liikaa radiotäkyltä haiskahtavasta – biisistä huolimatta bändin uutuus on rohkea, mielikuvituksellinen ja hyvällä tavalla sekava loikka kohti rockin eri äärilaitoja. Tutun, turvallisen ja kiistatta toimivan emo/punk/rockin lisäksi MCR on sekoittanut ilmaisuunsa stadionrockia, kabareeta, oopperaa, marssitahteja, bluesia ja suoranaista autotalliräminää. Eikä flirttailu ole mitään pintapuolista hipeltelyä, vaan kyse on todellakin kappaleiden kantavista rakenteista. Kuten useissa levyä koskevissa arvioissa on todettu, pisimmälle bändi on vienyt aiemmin vain orastavana näyttäytyneen Queen-diggailun. Nyt mitään ei jätetä arvailujen varaan, vaan kaikki vähänkin Queen-henkinen pullistelu on trimmattu isoon potenssiin. Kitarasoolot ulvovat ikkunoita särkien, jousisovituksiin on käytetty pienen valtion bruttokansantuotteen verran valuuttaa ja laulaja Gerard Way nostetaan lopullisesti elävien homoikonien joukkoon. Mautonta kenties, mutta samalla niin herkullista.
Jos kappaleita lähtee tarkemmin pilkkomaan, ei levylle joka sisältää I Don´t Love Youn kaltaisen ponnettoman ja tyhjänpäiväisen balladin kuuluisi missään nimessä antaa täysiä pisteitä. Mutta siinä ne valittamisen aiheet taitavatkin olla. This Is How I Diappear on ehkä hieman tavanomainen ralli, mutta sen energisyys kompensoi tämän. Ensimmäisen luokan settiä löytyy sitten sitäkin enemmän; Green Daylta haiskahtava akustinen avausbiisi The End, iskevät emo-rokit Dead! ja The Sharpest Lives, hulluihin ylilyönteihin kohoava Welcome To The Black Parade ja spiidiä nauttineelta White Stripesilta kuulostava House Of Wolves. Aivan verraton on myös humppaava Mama, joka toteuttaa liki mahdottomalta kuulostavan yhtälön - Marilyn Manson soittamassa Jellyfishiä. Loppuosan silpominen on turhaa, sillä koko levyn loppupuoli on yhtä juhlaa (vai pitäisikö sanoa paraatia?).
My Chemical Romance on kansainvälisen läpimurron kynnyksellä julkaissut levyn, jota kyynisinkään kriitikko ei voi leimata riskittömäksi tai värittömäksi. Ja tässä budjettien, strategioiden ja tarkan laskennan raiskaamassa pop-ilmastossa tämän kaltainen 70-lukulainen överiksi veto saa kaikki sympatiani. Mutta mitä seuraavaksi? Uusi luenta Jesus Christ Superstar-musikaalista vai diskorokkia kuun pimeältä puolelta?
Odotan äärimmäisellä mielenkiinnolla.
My Chemical Romance
New Jerseyläis -viisikon musiikissa yhdistyvät hardrockmaiset kitarat, goottilaisuuteen vivahtava tunnelma ja paikoin bändin hc-juurista muistuttava karjuntalaulu. Kappaleet ovat perusvireltään kuitenkin varsin selvää poppista.
Kotisivut: www.mychemicalromance.com
(Päivitetty 10.02.2005)
Kommenttien keskiarvo:
Levy joka lähtee lentoon Dead! kipaleen kitarasooloilla, haikailee hetken Cancerin kaltaisella balladilla ja päättyy mahtipontisesti The Famous Last Wordsiin, ei voi olla muuta kuin hyvä! Kahden kitaristin etu osataan käyttää hienosti ja Wayn laulu on kavunnut myös kirjaimellisesti New Jerseyn kellareista Wembleyn areenalle. Asennettakaan ei levyltä puutu. The Black Parade on niitä levyjä, joilla on hyvät ainekset kestää ajan mukanaan tuoma kuluminen. Tällä hetkellä ei voi kuin veikata hyvää!