Antti Mattila: Outoa valoa (EP)

Antti Mattilan EP Outoa valoa sisältää valikoiman tämän raahelaisen laulaja-lauluntekijän viimeaikaisia biisejä. Kansien perusteella pelkäsin, että kyse on iskelmästä, mutten onneksi ollut täysin oikeassa. Iskelmällisyyttä Mattilan pop-rockissa toki on, mutta kaverin musiikissa on jänniä koukkuja ja epäsovinnaisuuksia, jotka rikkovat tunnelmaa kivasti. Lauluääni ei ole kaikkein salonkikelpoisin, mutta persoonallinen eikä missään nimessä tylsää kuultavaa. Pikkainen puhevikakin kaverilla on. Sanoituksissa on välillä kuin tahallaan kirjoitettuja naiiveja riimityksiä. Joskus särähtää korvaan, mutta nimenomaan positiivisella tavalla. Kaikesta tulee hieman Sig mieleen. Matti Inkisen naivismiin ei ylletä – Mattila on jollain tapaa ammattimaisemmalla otteella liikkeellä – mutta samanlaista kotikutoisuutta ja tunnetta mukana on.

Outoa valoa on jännä kuunnella. Ensimmäisellä kuuntelukerralla keskittyy tasapaksuuteen ja konventioita rikkoviin pikkuseikkoihin. Toisella kerralla alkaa viiden kappaleen joukosta erottua melodioita ja oikein mukavia kertosäkeitä. Kolmas kerta paljastaa lyyrisen puolen ja sanoituksista huokuvan inhimillisyyden. Tässä ja nyt (ja tästä eteenpäin) on peruskeskitempoista hieman rivakampi ralli. Ihmeellistä, että meikäläinen indie-, hc-ja reggae-diggari jopa innostuu tällaisesta, sinänsä yksinkertaisesta ja turvallisestakin musiikista. Mutta ainakin tässä kappaleessa on se jokin juju, joka tekee siitä keskivertoa paremman. Outoa valoa on hitaampaa kamaa, mutta kertsi lähtee taas jotenkin yllättävästi. Ihan kummaa eikä mitään ihmeellistä, mutta tykkään. Rakkautta on (tai sitten ei) puolestaan on jo nimetty niin hauskasti, että pakkohan tästä on antaa pointseja. Kunhan vain tuut heittää peliin wahia. Pikkukylän poika taas on silkkaa kantria. Hyvä juttu niille, jotka kantrista pitävät. Minä pidän kyllä.

Alkuunsa mietin kolmea tähteä, sitten kolmea ja puolta, mutta korotan yhteensä neljään ihan vain sen takia, että tämän kuuntelemisesta tuli tänä maanantai-iltana niin hyvä olo. Viimeinen puolikas piste on härskisti täysin subjektiivinen. Ehkä huomenna olen toista mieltä, mutta nyt tuntuu tältä ja tapaan yleensä luottaa vaistooni. Raahen herra Antti Mattila – viekää musiikkianne radioaalloille ja taistelkaa munattomia formaattimedioita vastaan niiden omilla aseilla kierosti sisältä käsin.