Ameba Records

Olga on periaatteessa positiivinen asia. Etupäässä PJ Harveyn edustamaa raakaa naisenergiaa ei nimittäin kukaan ole onnistunut suomeksi kääntämään (ainakaan kummoisin tuloksin), mutta Olgalla on paikoin hyvää yritystä - sekä laulutulkinta että kappaleet edustavat keskimääräistä kunnianhimoisempaa lähestymistapaa. Valitettavasti toisella albumillaan hän tuntuu olevan hieman eksyksissä. Tämä pimeä puoli nimittäin on harmillisen päämäärättömästi tyylejä läpikäyvä seos uuden aallon kasaridiscoa, suomirockilta haiskahtavia sanoituksia ja puolirujoa räimintää.

Levyn avaava Seireenien saarella on aivan kelpo rockjumitus, jonka painostava tunnelma onnistuu luomaan positiivisen alkuvaikutelman. Lähtökohdat tinkimättömälle ja kiinnostavalle albumille ovat kohtalaiset, mutta jo kakkoskappaleella Mua ei voi feidata lähdetäänkin suin päin synabasson johdattelemana jorailemaan suomirock-tanssilattioille. New Orderia surutta lainaava nimikappale taas vie kasarisyntikkateeman astetta pidemmälle ja kuuluukin julkean muovisuutensa takia levyn parhaimmistoon. Silti kappale tuntuu levyn keskellä yhtä loogiselta ratkaisulta kuin legotalo muurahaiskeon lisärakennuksena.

Kasariteema olisi luultavasti kantanut koko levynkin, jos siihen olisi uskaliaasti paneuduttu. Muutamalla kappaleella esitellystä rajusta bluesrockräimeestä olisi ehkä siitäkin irronnut onnistunut albumi. Ilmeisesti kokeilunhalu on kuitenkin loppunut tekijöiltä kesken, sillä muutamia suut virneeseen vetäviä ratkaisuja lukuunottamatta levy liikkuu pääosin turhankin perinteisessä ja turvallisessa maastossa, testaillen sopivasti vähän kaikkea, muttei kunnolla oikein mitään.

Yleisarvosanaa kohottavat kuitenkin vilpittömyydellään vetoava Ystävyys ja minimalismista voimaa ammentava Sinun suusi, sinun silmäsi. Olgalla on varmasti vielä artistina paljon annettavaa, mutta hänen pitäisi ensin päättää, minkälaisen paketin haluaa meille kuulijoille tarjota.