Cradle Of Filth: Thornography

Roadrunner Records

Britannian suurin ja kauhein vampyyrirevohka Cradle Of Filth on julkaissut jo yhdeksännen albuminsa. Näillä kiekoilla bändi on käynyt läpi lukuisia muutoksia, niin ilmaisun kuin kokoonpanonkin suhteen. Parin viimeisen lätyn aikana ryhmän aiemmin huomattavasti koukeroisempi tyyli on muuttunut suoraviivaisemmaksi, mikä on niin ihastuttanut kuin vihastuttanut kuulijoita, ja tuttu trendi jatkuu myös Thornographylla.

Dani Filthin johtama ryhmä ei tee siis vieläkään sitä monen vanhan fanin suuresti odottamaa ”paluuta mustille juurilleen”, vaan jatkaa sarvipäisesti eteenpäin puskemista valitsemallaan tiellä. Aiempaa perinteisempi metalli, suoraviivaisemmat koukut sekä selkeämmät sovitukselliset ratkaisut ovatkin vieneet musiikista ne äärimmäisimmät kaoottisuutta ja sinfonisuutta yhdistelevät tunnelmat, joista bändi parhaiten alkujaan tunnettiin. Näin Cradle Of Filth vuosimallia 2006 on monin tavoin helpommin lähestyttävä ilmiö, mikä on bändille sekä siunaus että kirous.

Selvin muutos aikaisempaan on koskettimien lähes täydellinen katoaminen soundista. Nyt kun ryhmän riveistä ei löydy täysipäiväistä kosketinsoittajaa, ovat Paul Allenderin ja Charles Hedgerin kurittamat kitarat saaneet ottaa kiistattoman veturin aseman. Tätä muutosta voi pitää pienoisena tappiona, sillä vaikka biiseihin on kyetty uuttamaan lisää raakaa voimaa, jäävät ne kaipaamaan rakenteisiinsa lisää nyansseja sekä sävyjä korostavia yksityiskohtia. Kiekon kohokohdiksi nousevat ärhäkästi thrashaava Dirge Inferno, terävästi pilkkoava Tonight In Flames ja Ville Valon lähestulkoon huomaamattomalla panoksella ryyditetty Byronic Man. Näiden lisäksi albumin jälkimmäiseltä puoliskolta löytyvä, rahdun yli seitsemän minuutin mittainen, Rise Of The Pentagram yllättää positiivisesti. Doug ”Pinhead” Bradleyn pitkällä puheintrolla käynnistyvä instrumentaali on kulultaan vivahteikas ja käännöksiltään herkullinen. Sellon, pianon sekä taustalla vaikuttavan kuoron ryydittämä kappale on juuri sopivassa suhteessa raskas ja vetävä.

Mikäli kykenee puhdistamaan pöydän ennakkoluuloista sekä aiempiin teoksiin nojaavista odotuksista voi huomata, että Thornography on itse asiassa joka suhteessa suht keskinkertainen kiekko. Vakavin ongelma on lievä yksipuisuus, eikä A-luokan koukkujen silmiinpistävä vähyys ainakaan helpota tilannetta. Thornographylta ei löydy siis ainuttakaan ässäbiisiä, mutta perustaso pysyy jatkuvasti melko korkeana.

Kommenttien keskiarvo:

jjonas kommentoi 14.12.2006:

Pisteet:

Itse olin aika pettynyt tähän, kuten edelliseenkin COF-levyyn, ja luulen että jää viimeiseksi, johon edes yritän päästä sisään. Rothin kanssa olen samaa mieltä olennaisesta, ts. että ässäbiisit puuttuvat ja levy on aika tasapaksu.

Mitään vikaa ei varsinaisesti löydy, mutta eipä oikestaan mitään muutakaan.

Sinänsä en kuulu niihin, jotka haikailevat takaisin ensilevyn "todellisempaa" bläkkiä; minusta esim. 'Bitter suites to succubi' on hyvä levy, ja tuntuukin, että käsillä olevan (ja edellisenkin) levyn ero 'Succubiin' ei niinkään löydy epämiellyttävästä tyylinvaihdoksesta tms, vaan lähinnä vain yksinkertaisesti biisimateriaalin köykäisyydestä.

Jos nyt saa tällaisia kategorisia lausuntoja jakaa, niin minusta näyttäisi siltä, että COF:n parasta aikaa oli 1996-2001 ('Dusk and her embracesta' 'Succubiin'). Jääköhän COF nyt takomaan semmoista ihan ok -tason musiikkia, joka ei kuitenkaan säväytä..?