Julkaistu: 10.11.2006
Arvostelija: Sami Nissinen
Elodraama
Grief Distance pseudonyymin taakse kätkeytyvä Tommi Haavisto työstää elektronimusiikkia Tangerine Dreamin ja Vangeliksen hengessä. Modernista rytmi-ilottelusta ei siis ole kysymys vaan Didymos pitää sisällään perinteisempiin sävellyksiin perustuvaa progressiivista newagea. Parhaimmillaan tai pahimmillaan - kukin valitkoon kantansa - siitä tulee mieleen 15 vuoden takaiset Synthesizer-Hits kokoelmat ja se sopisi hyvin vaikkapa Koulu-TV:n tekniikka-aiheisen dokumentin tai roolipelin soundtrackiksi.
Useat Distancen kappaleet ovat lajissaan hienoja sävellyksiä. Erityisesti kappaleiden harmonioissa on hienoja oivalluksia. Myös ohjelmointi vaikuttaa ammattimaiselta. Didymosin suurin ongelma on kuitenkin sen sovinnaisuus. Välillä ollaan hälyttävän lähellä sellaista muzak-meininkiä, josta on vaikeaa erottaa minkäänlaista ironiaa. Tämä kuuluu esimerkiksi siten, että ambienssia luodaan liian usein vain eteerisiä padeja käyttämällä. Toisinaan taas vaikuttaa, että syntetisaattoreilla yritetään liiaksi matkia oikeata orkesteria – ja tällöin mennään yleensä pahasti metsään. Kiekon luomisessa on varmaan käytetty uusinta hardwarea, mutta valitettavan usein tällainen pelkästään digitaalisia saundeja käyttävä tieteismusiikki kuulostaa koomisen mahtailevalta ja kolkolta. Samplejen ja erilaisten "oikeiden äänimaisemien" käyttö voisi elävöittää tunnelmaa. Didymosista tulee mieleen, että se on eräänlainen kunnianosoitus elektronimusiikin pioneereille. Useiden kappaleiden sovitus- ja soundiratkaisut kuulostavat auttamattoman vanhanaikaisilta.
Grief Distance pseudonyymin taakse kätkeytyvä Tommi Haavisto työstää elektronimusiikkia Tangerine Dreamin ja Vangeliksen hengessä. Modernista rytmi-ilottelusta ei siis ole kysymys vaan Didymos pitää sisällään perinteisempiin sävellyksiin perustuvaa progressiivista newagea.
(Päivitetty 10.11.2006)