Gashopper

Toisella levyllään Kevin on valinnut tyylikseen psykedeliarockin ja ilokseni jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla huomasin, että bändi on löytänyt siihen varsin raikkaan lähestymistavan. Kas kun suomalaisessa käsityksessä psykedeliasta roikkuu raskaana Kingston Wallin tumma varjo; tärkeää on soittajin taitojen esittely ja ryppyotsainen virtuosimaisuus. Kevinin psykedelia taas lähtee svengaavasta kuunneltavuudesta ja iloisesta soitosta. Kevin on onnistunut luomaan tuottaja Jürgen Hendlmeyrin avulla Suomen-oloissa täysin omaperäisen kuuloisen, joskin hieman epätasaisen levyn. Aivan täysin uutta levyn anti ei kuitenkaan ole, vaan Kevinin svengailu tuo väistämättä mieleen Ruotsin ylpeyden The Soundtrack of Our Livesin, mutta sehän ei välttämättä ole huono asia.

Levyn leimaaminen pelkäksi psykedeliaksi olisi kuitenkin varsin yksisilmaista touhua. Kevinin biiseistä loistaa häpeilemätön musiikillisella yleissivistyksellä brassailu ja lainausten kohteita ei ole juurikaan peitelty. Levy paukahtaa käyntiin varsin kuuskytlukulaisen kuuloisella The World Outside The Window-biisillä, joka on levyn ehdottomasti paras kipale. Kakkoskappale You Get What I´m Feeling jatkaa reipasta ja swengaavaa menoa, tarttuvine kertosäkeineen ja taustalauluineen. Selvää radiohittiainesta. Levyn paukut onkin pakattu heti alkuun, joka ei välttämättä ole viisain ratkaisu. Toki ihan asiallista tavaraa löytyy myöhemminkin, kuten Midnight Dynamos, jonka laulussa ja kitaroissa ollaan päästy varsin lähelle The Strokesin soundia, kun taas Me & Mine lainailee estotta Bowieta sekä Lou Reediä. Rauhallisempi Big City kuulosti taas kuulosti parilla ekalla kuuntelu kerralla levyn tylsimmältä kappaleelta, mutta pienen toiston jälkeen kappalle onkin varsin toimiva. Kun levylle on saatu näin raikas yleisilme on sääli, että kokonaisuus on pitänyt pilata muutamalla arviointivirheellä. Raven, kuten nimestäkin voi ehkä päätellä, on tarpeetonta ja moneen kertaan kuultua synkistelyä ja Crystal Ball on taas itsetarkoituksellista outoilua.

Kevin on loisto esimerkki siitä, että siisteillä soundeilla varustettu ja popahtava rock voi olla aivan yhtä kunnianhimoista ja katu-uskottavaa kuin ryppyotsainen vääntö. Hyvän musiikin ei tarvitse - eikä edes pidä - olla aina niin vakavaa. Vaikka Bad Dream Stone Mystery on tyylillisesti monipuolinen, on se silti varsin ehyt kokonaisuus, eivätkä pari hieman heikompaa kappaletta onnistu pilaamaan yleisilmeeltään iloista levyä