Manboy: Majestic

Driver8

Manboyn viiden vuoden takaisen debyytin Stretch Your Religionin jälkeen on musiikkimaailmassa puhaltaneet monet tuulet, jotka ovat nostaneet milloin minkäkin bändin median keskipisteeseen. Sen voi halutessaan kuulla myös Manboyn kolmannelta levyltä: aloitusraita Velvetin käynnistyttyä voisi luulla kuuntelevansa Interpolin Anticsia. Tuskin kyse kuitenkaan on ns. hittisoundin tehtailusta, ja eiköhän helsinkiläistynyttä porilaistrioa rankaistu jo riittämiin debyytin loppumattomilla Radiohead-vertailuilla. Onhan se ihan luonnollista, että vaikutteita saadaan ja ne myös kuuluvat. Sitä paitsi tämä soundi on jo ”niin last season, ettei mitään rajaa”.

Tummaa, kirskuvaa ja tanssittavaa kitarasoundia on soitettu viime aikoina korvat punaisiksi asti. Pelkkä soundi ei yleensä riitä, vaan sen alta on löydyttävä hyviä biisejäkin. Niitä, ja tarttuvia melodioita, on Manboy onneksi osannut kyhätä. Manboyssa on vaan se vika, ettei sitä esimerkiksi radiosta kuultuaan välttämättä tunnista, vaikkei yhtye varsinaisesti kuulostakaan selkeästi miltään toiselta bändiltä.

Please Stop Crying -singlebiisissä on tarttumapotentiaalia pikkuhitiksi asti, kuten on myös yhtä menevissä Stonessa ja Not The Lifessa. Parhaimmillaan kolmikko on kuitenkin mahtipontisissa, vai pitäisikö sanoa majesteettisissa, kappaleissa. Tällaisia onnistumisia ovat erityisesti How The World Ends, Water ja Passion sekä I Need Fixing, joka on kuin tehty albumin viimeiseksi kappaleeksi. Edellä mainituissa kappaleissa on kasvavaa jännitettä ja sisäistä dynamiikka, jotka perustelevat ansiokkaasti niiden pitkähkön keston. Niiden kuunteleminen ei ole ennalta arvattavien kertosäkeiden odottamista. Kappaleet kestävät paremmin kuuntelua kuin soittolistojen tehorotaatiohitit, mutta ne myös vaativat kuuntelijalta enemmän aikaa, eikä niitä tällöin soittolistoille nostettanekaan – valitettavasti.