Pietarsaaresta Jyväskylään kotiutunut 22-vuotias Sakari Heikkilä pistää ulos kuuden kappaleen levyn heleää poppista, joissa kiire on tuntematon käsite. Hetkittäin hieman riisuttua versiota Ultramariinista tai pohdiskelevampaa, bändisoitosta karsittua Samae Koskista muistuttava indie-pop hakee sävyjä kitaran lisäksi mm. pianolla ja hienovaraisilla koneilla. Heikkilän ääni on harjaantunut ja tyylikäs. Moni vastaava aika paljaasti esille tuotu ääni sortuu turhaan brassailuun tai mahtipontisuuteen, Heikkilä ei tunnu kadottavan herkkyyttä ja sympaattista pienieleisyyttä. Lähimmäs jonkinasteista jylhyyttä nousee Avaimet, sekin lähinnä ponnekkaasta pianosta johtuen. Voisi sano että Sakari osaa pitää sielustaan kiinni.

Äärimmäisen rauhalliset sävellykset, kuten Sinä iltana, värjäytyvät melkoisen runollisiksi pienellä siveltimellä maalailuiksi. Vastapainoksi esimerkiksi Aika kieppuu askeltaa reippaammin, menettämättä silti yhtään hymyilevästä läheisyydestään. Pianoballadi Polttavan sammalen luo kulkee pitkälti Heikkilän tulkinnan varassa, eikä petä. Hieman menee ehkä siirappiseksi, mutta kun kyse on viimeisistä hitaista, se sallittakoon. Erittäin lupaavaa lauluntekijä-kamaa. Ei hetkeäkään pakotettua tunnetta tai vaivaantuneisuutta aiheuttavaa yliyrittämistä. Toivottavasti Heikkilästä kuullaan vielä.