Ruuskanen Railio Company: Tänään

Maija Ruuskanen

Maija Ruuskanen ja Veera Railio kuuluvat niihin tekijäihmisiin, jotka ravistelevat ihmisten stereotyyppistä käsitystä Sibelius-Akatemian opiskelijasta. Akatemian musiikkikasvatusosastolla opiskelleet lauluntekijä ja laulaja ovat keikkailleet ja toteuttaneet tätä omannäköistään projektia jo monta vuotta – opintojen viivästymisen uhallakin. He ovat tehneet oikeita valintoja. Taiteen alalla ”opinnot” voi hyvin harvoin tiivistää ja yksinkertaistaa simppeliksi 5,5 vuoden suoritukseksi, jota kovaäänisimmät sailakset ja muut tehokkuuspellet räävittömästi peräänkuuluttavat.

Ruuskanen Railio Companyn levy on avaran kuuloista, pianovetoista satsia, jossa soivien äänten ja taukojen paikat on valittu taiten. Kappaleiden sisäinen dynamiikka tekee niistä paitsi hengittäviä, myös hengästyttävän hienoja, yli kolmen minuutin keston oikeuttavia kokonaisuuksia. Nykyajan bassokorostuksiin ja kompressointeihin korvansa manipuloineelle kuulijalle kappaleet saattavat tuntua jopa hämmentäviltä, kun koko ajan ei tuutatakaan täysillä. Mausteina toimivat mm. ilmavat jousistot, Matti Kallion harmonikka sekä Jukka Perkon saxophonit. Pakolliset, kömpelöt vertailukohdat löytyvät jostain kansanmusiikin, 90-luvun Hectorin ja Eija Ahvon paikkeilta, mutta tämä musiikki on kuitenkin paljon paljon muutakin.

Ruuskasen kappaleet pakottavat pohtimaan iskelmän ja laulelman välisiä eroavaisuuksia, joista suurin on sanoitusten merkitys. Ruuskasen, Inka Nousiaisen ja Ulla Raskin sanoitteita ei pysty pureskelemaan yhdentekevänä radiosoittopurkkana. Ihmissuhteita käsittelevässä puolirunoudessa sorrutaan helposti tahattomiin korniuksiin a la Ultra Bra, mutta nyt paketit pysyvät uskottavasti kasassa. Live-keikoilla paljon kuultua englanninkielistä materiaalia löytyy bonusraijasta Letter to A Lost Love, jossa lyriikoista vastaa Kevin O´Gorman.
  Henkilökohtaisesti olisin kaivannut mukaan companyn keikoilta tuttuja hulvattomia, revittelevämpiä esityksiä, sillä nyt on se vaara, että noviisi kuulija saa tosikkomaisen kuvan. Itse olisin kernaasti kuullut levyltä esim. kappaleen Vieroitusoireita.

Tämä on kaunista, ihmislähtöistä musiikkia. Kaikenlainen kauneus ja siihen pyrkiminen tällä kyynisyyden valtaamalla planeetalla on aina ihailtavaa. Kyynisyydestä puheen ollen: en jaksa uskoa, että ruuskaset ja railiot pääsevät tulevaan, parhaillaan rakennettavan Helsingin Musiikkitalon Sibelius-Akatemialle osoitettuihin tiloihin, mutta mitäpä tuosta, kun näin vakuuttavaa ja elävää materiaalia suoltuu Akatemian ”kapinallisosastojen” opiskelijain riveistä jo nyt!