Kehä 4: Viileää valoa

Plastic Passion

Ensi kuuntelemalla turkulainen Kehä 4 on juuri sellaista musiikkia, mitä en halua kuulla. Melko pelkistetysti jammailevaa suomirokkia suoraviivaisella laululla ja mollimelankolisella säröllä, joka ei provosoi eikä uhkaa. Hieman syvemmällä kuuntelulla nelikon aikuispop kerää onneksi myös muunlaisia mielikuvia: ilmavaa ja sujuvasti etenevää hymyilevää haaveilua, hiukan syöksyilevämpää kitarointia ja astetta enemmän nostetta. Silti ei yhtye useammankaan kuuntelun jälkeen pääse mihinkään siitä fiiliksestä, että aikuiseen makuun tässä musiikkia tehdään. Ja pikkuhiljaa olen tulossa siihen tulokseen, ettei se aikuinen maku istu meikäläiselle edes näin oman iän alkaessa lähestyä sentään kolmea kymppiä. No ei se ole paljon, mutta aina enemmän kuin 20.

Avausraita Sun sydän ei virheitä tee maistuu liikaa siltä nykypäivän ällö-turvalliselta Dingolta huolimatta rouheasti murisevasta säröstään ja kivasti soljuvasta pianosta. Akustisempi Viimeinen ilta ei suoriudu sen paremmin, onneksi aggressiivisemmin säröilevä Seppä lähtee rockin kautta hiukan enemmän haastamaan. Jotain tästäkin silti uupuu, jotta siitä rehellisesti voisi sanoa innostuvansa. Vastatuuleen-balladi alkaa jo sen verran huonolla tavalla karvoja nostattavasti, että olen pistää koko levyn saman tein mappi ö:hön. Onneksi messevä kertosäe vetää paremmin.

Olisin nimittäin menettänyt mm. seuraavana ihan kelvosti rock-vatkaavan Viiman, jossa pelkästään menevyys vakuuttaa. Suoraviivaisuus ei horjahda pateettisuuteen ja lehmänkello toimii meikäläiselle aina. Näppäillen käynnistyvä Jääsadetta onnistuu hitaammasta osastosta parhaiten kiertämään tyhjänpäiväisyyden karikot, rauhallisen alun ja lähes huutavan kerron ääripäät pystyvät aikaansaamaan tarpeellisen pysähtymisen kappaleen ääreen, mitä suurin osa edellä soineista olisi myös kaivannut. Kahden edellisen jälkeen seuraavat palatkin maistuvat huomattavasti paremmalta. Kuulaasti näppäilevä Viittä vaille täytyy loppulevyltä erityisesti nostaa esiin – kappaleessa on samaan aikaan sekä kaikki se suomalainen patetia että silti ihan onnistunut ja kaunis sävel. Myös Taxin rusikoiva särö ja päällekäyvyys toimivat ihan kelvosti. Pääsääntöisesti Kehä 4:nen on kuitenkin hiukan liian laimea, hajuton ja mauton. Rock-uhkastaan huolimatta homma ei missään kohtaa luovu turvallisesti tallatuista poluistaan eikä tarjoile mitään miksi haluaisin muistaa yhtyeen levyä vielä kahden viikon päästäkin. Jotain on silloin todellakin pielessä.