Stupido

The Hypnomenin tyyli jalostuu levy levyltä. Andromeda Airport on melkoisen pitkän matkan päässä bändin alkuvaiheen särmikkäästä garagebluesista, sillä nykyään bändin äänimaailma pyörii jossain vuoden’ 66 psykedeliarokin ja latinalaisen boogaloon välimaastossa. Vielä maukkaamman sekoituksesta tekee kolme vierailevaa ja hyvin erityylistä solistia.

Sekä rockjournalismin että kitaroinnin alalla tinkimätöntä arvostustani nauttivan Pekka Laine jakaa Hypnojen biisinteossa päävastuun yhdessä urkuri Pekka Niemisen kanssa. Näiden kahden voimahahmon tulivoimaan bändi myös useassa yhteydessä nojautuu, ainoastaan mainioiden vokalistien hypätessä puikkoihin Laine/Nieminen-osasto jättäytyy taka-alalle. Eduardo Martinezin natiivikielellä raakkuma Mamacita todistaa vääräksi senkin harhaluulon ettei miehen laulu sovi muualle kuin jykevien rokkiriffien lomaan, sillä kyseinen biisi on huomattavasti enemmän Sergio Mendes kuin vaikkapa MC5.

Kypsimmät luomistyön hedelmät pääsee kuitenkin poimimaan Markus Nordenstreng upealla Oblivionilla, jonka voisi mahduttaa tuonne brittiläiseen 60-luvun lopun kehyksiin. Itselleni ainakin tuli ensimmäisenä mieleen Procol Harum ja The Moody Blues. Nimibiisin kulkeva intrumentaalifiilistely taasen sopisi kuin nakutettu Bo Hanssonin kaleidoskooppiselle Lord Of The Rings-klassikolle. Ja se jo sitten todella kovan luokan kehu.

The Hypnomenin kaltaista yhtyettä ei toista ole – tehkää siis itsellenne palvelus ja ostakaa (tai ainakin kuunnelkaa ajatuksella) Andromeda Airport, sillä näin rikasta ja monipuolista popmusiikkia ei enää juurikaan tehdä.