My Morning Jacket: Okonokos

ATO

On vaikea sanoa lopullista sanaa Okonokoksesta. My Morning Jacketin uudesta livelevystä haiskahtaa välityön maku ja sillä todennäköisesti ostetaan aikaa ennen seuraavaa studiolevyä. Viime vuoden jättihitti Z oli sen verran kova taiteellinen saavutus bändiltä, että paineet ovat kovat. Tosin ei livelevy minnekään äänityskopin lattialle kuulu. Eeppisiä mittasuhteita tavoitteleva teos tallentaa yhtyeen livekiihkon varsin hyvin.

Levy täräytetään käyntiin Z -levyn kolmella ensimmäisellä kappaleella ja kaiken lisäksi täysin samassa järjestyksessä. Wordless Chorus, It Beats 4 U ja Gideon avaavat setin mallikkaasti, josta onneksi jatketaan vanhemmalla materiaalilla. It Still Moves –levyn One Big Holliday kappale aloittaa vanhempien kappaleiden sarjan. Yhteensä 2/3 kappaleista on kahdelta tuoreimmalta levyltä. Itse en näe sitä kuitenkaan esteenä tai miinuksena levylle. Okonokos toimii hyvänä johdatuksena bändiin ja sen muuhun tuotantoon. Z toi bändille julkisuutta ja huomiota, mutta se oli hyvä jo ennen sitä.

MMY on hioutunut tiimi yksilöitä, vaikka keskiössä onkin mies ja ääni. Kappaleet jotka vaativat korkeimman ja puhtaimman äänen on sijoitettu alkuun, jotta säästettäisiin Jim Jamesin ääntä. Lay Lowssa tulee tosin sen verran eriskummallinen pöllöääni, ettei sitä odottaisi edes Jamesin arsenaalista. Basisti Two-Tone Tommy, rumpali Patrick Hallahan ja kosketinsoittaja Bo Koster muodostavat jykevän pohjan bändille. Hyvä perusta on tärkeää varsinkin MMY:n kaltaiselle jammailubändille. Basso ja bassorumpu pelaavat saumattomasti yhteen, jonka päälle James ja kakkoskitaristi Carl Broemel voivat rakentaa soolonsa. Bändi pysyttelee kuitenkin melko turvallisessa maastossa, vaikka areena olisi vapaa luoville sovituksille ja vapaamuotoiselle jammailulle.

Monet levyn kappaleet ovat suorastaan identtisiä levyversioihin, mutta poikkeuksiakin on. Eniten korvat jäivät kaipaamaa Dancefloors –kappaleen raikkaita puhallinsektioita. Eikä Mahgeetahin väliosio kuulosta valitettavasti yhtä raikkaalta livenä kuin levyllä. Toteutuksesta ei kuitenkaan voi kauheasti moitteita antaa. Instrumentit on jaettu kanavien välille hyvin ja soundi on melko samanlainen kuin studioalbumeillakin. Livenä kuullut heleät vokaaliosuudet, progressiiviset syntikkamaalailut ja avaran tilan tuntu alkavatkin enemmän tai vähemmän muodostua bändin tavaramerkeiksi.

Tuore tuplalevy on melko massiivinen kokonaisuus tartuttavaksi. Kynnystä kakkoslevyn kuuntelemiseksi kuitenkin madaltaa loistavan eteerinen ja tunnelmoiva Dondante. Tuo haikea ja kyynelehtivä bluesballadi on yksi levyn ehdottomista kohokohdista. Kun Carl Broemelin saksofonin huokaukset kajahtavat pimeyteen viimeisen kerran, tietää että bändistä tulee vielä jotain suurta.