Tundramatiks: Kyy pivossa

Disco Blanco

Jos sekoitellaan mm. Gogol Bordellon käyttämä slaavilais-henkinen melodramaattinen haitari-hulluus Sielun Veljien kaltaiseen rock-psykedeliaan, päästään ainakin hiukan samoille seuduille helsinkiläisen voimatrio Tundramatiksin laitumien kanssa. Harmonisti, kitararisti ja laulaja Janne Masalinin äänenkäyttö vertautuu suomen kielen ja paikoittain fraseerauksen ansiosta nimenomaan Ismo Alangon venyttelyihin (vaikkapa Tuntemattoman tyylittelyt), vaikka samankaltaisuutta vaikkapa Eugene Hütziin löytyy myös useasta kohtaa. Laulutyyli on kiero, mutta niin on musiikkikin. Psykedelia lyö kättä milloin valssin, milloin kepeän rokin kanssa.

Levy alkaa nykypäivän hektisyydestä ammentavan Mantran hypnoottisella hanuri-pyörteilyllä. Nipin napin hallinnassa pysyvä mielipuolisuus vakuuttaa, rajalla liikuttaessa yleensä saadaan kiehtovaa jälkeä aikaan. Itämaishenkinen hörhöily maistuu näin reippaana nopeana annoksena hyvin. Hyvin suomalaishenkinen Päivänsäde ja kuningas kanuuna kiivailee miltei junnausmetelipunkin linjoilla – eli eipä unohdeta Radiopuhelimia sun muita trion verrokeista. Kolmosbiisi Itkeä ruikuttaa on sekä tarttuva että ärsyttävä – vetelä valitusvirsi toisaalta varmasti pyrkiikin olemaan hieman piinaava. Aihepiiristään huolimatta biisi onnistuu olemaan mukavan kepeä ja hengittävä. Kuin leuto suomalainen kesäilta. Tosin siitä harvemmin ärsyyntyy... Ehkä Tundramatiks onkin se ärsyttävä inisevä lauma niitä verenhimoisia itikoita, joiden takia pitää vetää huppu niskaan.

Omiin suosikeihin nousi samalla tavalla lavatanssi-hengessä kieputteleva Tyyne, jossa toimivan biisin ohella myös sanavalinnat kuten friguna, pulskatar ja tyttölö viehättävät. Jos suomalaiset tanssiorkesterit olisivat edes puoliksi yhtä luontevan luovia, jaksaisi niitäkin joskus kuunnella. Kaunista kansanmusiikkiahan tämäkin on, joskin hieman kierommalla ilmeellä ilmaistuna. Gogol Bordellon kierous on hiukan samaa maata. Hiukan haikeaa valssia ja eteenpäin En ennen laskuhumalaisilla hoilotuksilla. Reippaammin lähtevä säe on levyn piristävintä antia – valssin haikeus ei kuin vahvistu energisestä tekemisen meiningistä. Torvia ja kaikkea.

Alankomaisesti venyttelevä Tuntematon ei putoa yhtään niin hyvin, akustisilla kitaroilla rokkaava Pätevä sitä vastoin hoitaa homman paljon pätevämmin. Raukeasti vaaniva Olen unohtanut jumittaa hiukan liikaakin, Kotia kohden pistää aluksi Sydän, sydän -yhtyeen akustisen ensilevyn tapaan hyvin viehättävällä vino-poljennolla, kotona odottavan saunan vedoten vahvasti suomalaiseen sieluun. Kun kappaleesta sukeutuu kaikuinen hölmö reggae, ei voi kuin nostaa hattu yhtyeen näkemykselle. Persoonaa ainakin piisaa. Reggaen ja tangon risteyttävä Uljas onneton on myös melkoinen sävellys. Samalla kun pää pyörii hämmästellen ympäri ja hymähtely levittää sieraimia, nousee hymy naamalla ja niska lähtee mukaan nytkeeseen.

Ei ehkä todellinen klassikko, mutta vähintään erittäin persoonallinen ja – kyllä – myös viehättävä debyytti.